The Grey – Suden hetki kotikatsomo

The Greyn ensimmäiset kuvat luotaavat ihmisen etääntymistä juuristaan ja toisaalta läheisyyttä luontoon. Otokset karusta, lumipeitteisestä vuoristosta ja raskaasta teollisuudesta kertovat paljon ihmisen matkasta luolasta metropoleihin. Lento-onnettomuuden jälkeen koti on kaukana, mutta tiukan paikan tullen roskaväkikin oppii selviytymään katastrofaalisissa olosuhteissa.

Tavalla tai toisella suljetun tilan varaan rakentuvat elokuvat pyörivät lähes aina saman kuvion sisällä. Vaikka ulkopuolinen uhka olisi miten kuolettava tahansa, syntyy draama ensisijaisesti ryhmän sisäisestä eripuraisuudesta. Tuulen ja tuiskun keskelle sijoittuva, Ian Mackenzie Jeffersin novelliin pohjautuva selviytymistarina ei ole poikkeus. Hyytävä pakkanen kietaisee syliinsä aika lailla kaikki genren vakiokohtaukset.

Yleensä ihmisiä välttelevien susien vihamielisyys selitetään yhdellä virkkeellä, joka nojaa lihansyöjälauman pesän läheisyyteen. Tunkeutuminen vieraalle alueelle on aina kuulunut niin yksittäisten ihmisten kuin valtioiden kaltaisten toimijoiden erikoisosaamiseen. Sinne tänne harhailevan ja sisäisiin ristiriitoihin hajoavan ryhmän voi halutessaan nähdä monenkin koalition vertauskuvana.

Vuosikymmenen takaisen Narcin jälkeen keskinkertaisen äksönin mestariksi muovautuneen Joe Carnahanin ohjausta on laajalti moitittu oikeistolaisen alaskalaisäänestäjän syleilyksi. Sudet kieltämättä esitetään demonimaisina petoina. Myöskään periamerikkalaisen oikeiston kammoksumaa valtakoneistoa ei silitetä. Päähenkilöt tekevät hyvin nopeasti selväksi, että sikarin tupruttajat eivät heistä välitä sen enempää ihmisinä kuin edes työkaluina. He ovat helposti korvatta osa koneistoa.

Ryhmän henkilökemia ja -rakenne kunnioittavat perinteitä. Osin olosuhteista johtuen naamagalleria on kohtalaisen yksitoikkoinen lajitelma elämässään epäonnistuneita karjuja, joilla on rujosta ensivaikutelmastaan huolimatta kultainen sydän. Karpaasit ovat pehmoilusta huolimatta äijäduunarien karikatyyrejä, jotka vähät välittävät mukavuuksista ja kykenevät selviämään tiukastakin paikasta. Paitsi musta mies, joka ei paljon kertovasti ole kykeneväinen selviytymään ääriolosuhteissa.

Kehnoilla tietokonetehosteilla piirretyt hukat ja lento-onnettomuudesta selviytyneet karvanaamat ovat rinnakkaisia, eivät vastakohtaisia ryhmiä. Turhauttavasti vertaukset tehdään aika lailla suoria viivoja vetäen ja usein vieläpä peräkkäisissä kohtauksissa. Ihmisen laumasieluisuuden mielenkiintoisimmaksi osa-alueeksi nousee johtajan tarve, mutta yleisesti ottaen tematiikka jää kohtalaisen köyhälle tasolle.

Pääosassa nähtävä Liam Neeson on vasta uransa kähinävuosina noussut A-listan toimintatähdeksi. Herran karisma, maata värisyttävä ääni ja karhumainen olemus kannattelevat tätäkin kuolinkamppailua. Neesonia on kiittäminen siitä, että monet kaikkein vetelimmistä kohtauksista eivät muutu tuskastuttaviksi.

Yllättävintä The Greyssa on, että se tarjoaa pinnallista älykkyyttä aivojumpaksi, mutta epäonnistuu kohtalaisen nolosti jännityksen ja tunnelman luomisessa. Vaikka kuvat ovat täynnä kärsimystä ja epätoivoa, ovat tilanteet aivan liian tuttuja ja turvallisia ollakseen uhkaavia. Pimeyden varjolla kyetään toki säikyttelemään, mutta parit pelottelut eivät riitä luomaan sen enempää susista kuin ankarista sääoloistakaan viheliäistä vastusta.