Real Steel valkokangas

Jossain lähitulevaisuuden hämärissä nyrkkeilykehien lihaskimput on korvattu roboteilla, jotka muksivat toisiaan ohjastajansa komentamina. Nyrkkeilyä enemmän peltitörppöjen matsaaminen muistuttaa amerikkalaista show-painia. Hupi on tietysti siinä, että toisin kuin ihmisten kamppailulajeissa, robottien kesken homma viedään hamaan loppuun asti eli häviäjästä tehdään raato.

Real Steelin ydin on Hugh Jackmanin esittämä entinen nyrkkeilijä, Charlie, joka nykyään käskyttää nyrkkeilyrobottia vähemmän hyvällä menestyksellä. Rahavaikeuksiensa keskellä mies saa tietää kymmenen vuoden takaisen tyttöystävänsä kuolleen. Ex-heilalta on jäänyt 11-vuotias poika, jonka isä hän on. Muitta mutkitta sutki mies kauppaa poikansa huoltajuuden entisen heilansa siskolle, mutta joutuu pitämään koltiaista kesän yli. Vesseli on vallattoman innostunut taistelevista roboteista ja samalla kun Charlie luo itselleen uutta menestystä, hän luo huomaamattaan suhdetta myös poikaansa.

Rockyn ja Transformersin yhdistelmä toimii, jos on kaksitoistavuotias. Aikuisen aika käy pitkäksi. Tarina on tuhanteen kertaan kerrottu naiivi satu altavastaajan kivisestä tiestä menestykseen. Puisevaa draamaa rytmitetään sopivin väliajoin robottien mittelöillä, mutta anti jää näidenkin osuuksien osalta valjuksi. Alhaisen ikärajan nimissä robottitaistelut on pidetty sopivan kesyinä ja lukuisissa muissa scifi-elokuvissa nähdyt taisteluareenat on puleerattu nuoremmille katsojille sopiviksi. Kaikki on hieman jännää mutta läpikotaisin siistin kilttiä. Mitään tappelukulttuurin koneistumisen madonlukuja ei nähdä.

Real Steel kulkee lapsenmielisen viihdemelskeen tahdeissa, ja mitä muuta oikeastaan voi edes odottaa Yö museossa -elokuvien ohjaajalta. Läpilööperin tarinan ja kiiltokuvamaisen ylöspanon ohella puolihuolimattomat näyttelijäsuoritukset ovat elokuvan riippakiviä. Hugh Jackmaninkin yleensä hyvin kantava karisma on kadoksissa ja mies tekee uransa kenties heikoimman roolin. Muut jäävät silti pelkiksi statisteiksi, jopa robotit.