Fellinin Casanova kotikatsomo

”Fellinimäinen” tyyli herättää oitis mielikuvia yltäkylläisestä väriloistosta, lihallisista iloista ja sirkuksen karnevalistisista henkilöhahmoista. Italialainen Federico Fellini (1920–1993) muistetaan paitsi merkkiteoksistaan La Strada – Tie (1954) ja Ihana elämä (1960), myös perinteisen elokuvakerronnan hylkäämisestä kokeellisemman ilmaisun hyväksi. Teokset kuten 8 ½ (1963), Giulietta ja viettelykset (1965) ja Satyricon (1969) muistuttavat muodoltaan pikemminkin hallusinatorisia freskoja kuin varsinaisia juonielokuvia.

Samaan sarjaan kuuluu ilman muuta myös vuonna 1976 valmistunut Casanova, joka perustuu 1700-luvulla eläneen onnenonkijan elämänvaiheisiin. Elokuvassa seurataan nimihenkilön ympäri Eurooppaa suuntautuneita matkoja, joiden varrella hän kohtaa toinen toistaan erikoisempia naishahmoja aina nunnasta keski-ikäiseen rouvaan, kaksimetriseen jättiläiseen ja kyttyräselkään. Ihannekumppani löytyy kuitenkin lopulta mekaanisesta nukesta, Rosalbasta.

Tässä onkin lähes kaikki, mitä elokuvan lievästi sanottuna unenomaisesta juonesta voi kertoa. Itse tapahtumien sijaan oleellisempaa on näyttävä toteutus: huomion kiinnittävät heti elokuvan alkumetreiltä lähtien äärimmilleen tyylitelty, kaikkea realismia kaihtava näyttämöllepano sekä erityisesti Donald Sutherlandin ilmeettömästi tulkitseman päähenkilön omituinen ulkonäkö. Hovisäveltäjä Nino Rotan tahallisen anakronistinen musiikki täydentää sekopäisen tripin.

Perinteisen elämäkerran sijaan Fellinin Casanova on nimensä mukaisesti ohjaajansa oma persoonallinen näkemys myyttisestä hahmosta, superrakastajan arkkityypistä, joihin liitetyillä mielikuvilla hän leikittelee. Casanova on elokuvassa valistusajan ihaillun älykön sijaan tunnekylmä seksimaanikko, joka ei saa mistään tyydytystä ja jonka pakkomielteinen itsensä todistelu ja nautinnon jahtaaminen johtaa aina lopulta tyhjyyden tunteeseen. Harvassa elokuvassa seksi näyttäytyy yhtä mekaanisena ja epäeroottisena kuin tässä teoksessa!

Loppua kohden elokuva saa yhä tummempia sävyjä, kun ikääntynyt elostelija esitetään haaveisiinsa vajonneena, naurettavana ja jopa säälittävänä hahmona. Nämä elämän merkityksettömyyden ja rakkauden saavuttamattomuuden teemathan ovat tuttuja muistakin Fellinin elokuvista. Kaksi- ja puolituntinen Casanova ei ole helppoa katsottavaa ohjaajan muuta tuotantoa tuntemattomille, eikä teoksen kieroutunut symboliikka aukea varmasti kaikille muillekaan. Toisinaan on kuitenkin virkistävää todeta, että tällaisiakin elokuvia voidaan – tai voitiin – tehdä.