Liisa Ihmemaassa kotikatsomo

Tim Burtonin suurelokuva Liisa Ihmemaassa (2010) pohjautuu matemaatikko Lewis Carrollin 1800-luvulla kirjoittamiin klassikkokirjoihin, mutta on pikemminkin niiden jatko-osa kuin filmatisointi. Yllättävää kyllä, nyrjähtäneisyydestä tavaramerkkinsä tehnyt Burton ei ole hyödyntänyt kaikkia Carrollin kirjojen tarjoamia mahdollisuuksia outoon ja omintakeiseen ilmaisuun.

Aikuisuuden kynnykselle varttunut Liisa (Mia Wasikowska) on joutumassa avioon epämiellyttävän sulhaskandidaatin kanssa. Pakotien painostavista kihlajaisista tarjoaa Valkoinen Kani, jota seuraamalla Liisa löytää tien unohtamaansa Alamaailmaan. Liisa on vieraillut Ihmemaaksi nimittämässään paikassa kerran aikaisemminkin, mutta luulee lapsuusmuistoaan uneksi.

Ihmemaassa vallitsee Punaisen Kuningattaren (Helena Bonham-Carter) julma tyrannia, ja Liisaa odotetaan kuin Jeanne d’Arcia tai messiasta konsanaan pelastamaan tilanne. Kun hämmentynyt Liisa ei heti saa vauhtia vallanvaihtoon, monet epäilevät hänen aitouttaan ja kykyään auttaa. Liisa löytää kuitenkin rohkeutensa ja tahdonvoimansa, joiden avulla isopäinen tyranni kukistuu ja ilo palaa Ihmemaahan. Sankaritar palaa kotiin emansipoituneena, ja katsojakin huokaisee helpotuksesta, kun hän lopulta hylkää inhan kosijansa ja antaa piut paut pönöttäville kihlajaisvieraille.

Visuaalisesti Burtonin elokuva on näyttävä, mutta sen eksentrisyys jää näennäiseksi. On kuin ohjaaja ei olisi osannut tai saanut päättää, tehdäkö Liisan seikkailuista koko perheen Disney-elokuva, aikuisten satu sormustenherramaisine toimintajaksoineen vai burtonilainen taide-elokuva. Lopputulos on vähän kaikkia. Elokuvassa on mahdollisimman laajaa yleisöä kosiskelevan kompromissin tuntu, ja hetkittäin se on jopa aavistuksen tylsä.

Irvikissan, Kaalimadon ja muiden tietokoneanimoitujen hahmojen karisma jää puolitiehen siitäkin huolimatta, että eturivin brittinäyttelijät Alan Rickmanista Timothy Spalliin ovat antaneet niille äänensä. Näyttelijät onnistuvat animaattoreita paremmin. Johnny Deppin vivahteikkaasti tulkitsema Hullu Hatuntekijä on viekkaan surumielisine kasvoineen juuri sopivan tärähtänyt. Mainiosti maskeeratun Punaisen Kuningattaren hovissa on hauskan groteski ilmapiiri. Parhaimmillaan elokuva onkin kohtauksissa, joissa esiintyy joko Depp tai Bonham-Carter.

Valkoinen Kuningatar (rumentavan goottimeikin saanut Anne Hathaway), jolle vallan toivotaan siirtyvän, on omituisen poissaoleva haihattelija, johon verrattuna Liisassa on todellista johtaja-ainesta. Kun kuningattaret joukkoineen ottavat toisistaan mittaa taistelukentällä, tunnelma on kuin suoraan Peter Jacksonin Sormusten herrasta (2001–2003), tosin Disney-mausteilla loivennettuna.

Lähes jokaista elokuvan kohtausta säestää Burtonin hovisäveltäjän Danny Elfmanin klassinen musiikki, joka tällä kertaa kuulostaa kovin tavanomaiselta. Kun Hatuntekijä tarinan loppupuolella villiintyy Michael Jackson -tyyliseen tanssiesitykseen modernimman menobiisin soidessa taustalla, elokuvan ajattomuutta tavoitteleva tunnelma särkyy kiusallisesti.

Dvd-julkaisun lisämateriaalit valaisevat kiinnostavasti sitä, kuinka suuritöinen projekti Liisa Ihmemaassa on ollut. Varsinkin näyttelijöillä on riittänyt haastetta vihreää taustaa vasten kuvatun 3D-elokuvan teossa. Minusta elokuva ei ollut painavien ja epämukavien 3D-lasien läpi teatterissa nähtynä olennaisesti vaikuttavampi kuin dvd:ltä katsottuna. Se pistää miettimään, olisiko tekijöiden kannattanut panostaa enemmän sisältöön ja vähemmän vieraannuttavaan tekniikkaan.