Corpse Bride valkokangas

Painajainen ennen joulua mielletään usein Tim Burtonin ohjaamaksi elokuvaksi. Onhan se tyyliltään ja aiheeltaan Burtonia itseään, mutta ohjaajana toimi kuitenkin Henry Selick. Burtonin tuottama ja tarinoima nukkeanimaatio kertoi lumoavasti hieman erilaisen joulutarinan. Jalin ja suklaatehtaan ohjaamisen ohella Burton on ehtinyt paneutua myös uuden animaation ohjaamiseen Mike Johnsonin aisaparina. Corpse Bride on selkeästi Painajaisen ennen joulua perillinen, eikä vertailulta voi välttyä.

Tarina sijoittuu viktoriaanista Iso-Britanniaa muistuttavaan tympeään paikkaan. Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Vanhempien mielessä on vain taloudellinen ja sosiaalinen hyöty, mutta ujot nuoret rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä. Esteeksi onnelle muodostuu ainoastaan se, että Victor menee vahingossa naimisiin kuolleen morsiamen kanssa. Löyhästi itäeurooppalaiseen kansantaruun perustuva kolmiodraamasatu etenee tästä sujuvasti kuolleiden ja elävien maiden välillä.

Harmaa elävien valtakunta ja paljon värikkäämpi ja räväkämpi kuolleiden maa on luotu mielikuvitusta ahkerasti hyväksikäyttäen. Kuolleiden bileissä ja ulkonäössä on elementtejä muun muassa Meksikon kuolleiden päivän perinteistä. Päähenkilöt eivät ole yhtä mieleen jääviä kuin Painajaisen Jack Skellington, mutta tämän korvaa rehevien sivuhahmojen runsas kaarti. Eivätkä Johnny Deppin, Helena Bonham Carterin ja Emma Watsonin ääninäyttelemät päähahmotkaan onttoja ole, koska heistä alkaa välittää.

Musiikkiesityksiä on käytetty sopivassa suhteessa kuljettamaan tarinaa eteenpäin sekä pelkästään antamaan tilaa hullulle luovuudelle. Danny Elfmanin musiikit eivät muistettavuudessa yllä aivan Painajaisen ennen joulua tasolle, mutta ovat kuitenkin paremmat kuin miehen viime aikoina itseään toistaneet suoritukset. Varsinkin luurankojen esittämä, vanhalle Disney-animaatiolle Skeleton Dancelle kunniaa tekevä numero on joka suhteessa nerokas.

Toteutukseltaan Corpse Bride on erittäin kaunis. Paikoitellen joutui epäilemään, että katsooko tässä sittenkin digianimaatiota nukkejen sijasta, sen verran kameratyöskentelyltään sujuvia ja monimutkaisia kohtauksia elokuvaan on rakennettu. Diginanimaatiohan ei missään nimessä ole automaattisesti laadultaan parempaa kuin muut animaation lajit, mutta tietyt asiat onnistuvat sen avulla paljon helpommin kuin käsityöllä. Käsin Corpse Bride lienee kuitenkin enimmäkseen tehty, mikä saa hämmästelemään käytetyn ajan ja vaivan määrää. Wallace & Gromitin tapaan tietokoneita on silti käytetty apua antamaan. Lopputulos on joka tapauksessa toimiva vailla minkäänlaista kliinisyyttä.

Tarinaltaan, kuten kaikilta osa-alueiltaan, Corpse Bride on erittäin burtonmainen. Goottikauhusta ja fantasiasta ammentava Burton on joukkoineen luonut hauskaa ja lopulta myös koskettavaa materiaalia, eikä syvempiä tasoja ole tällä kertaa lähdetty hakemaan. Tummasta mutta kepeästä otteesta huolimatta tuttuja teemoja muun muassa ulkopuolisuudesta löytyy kyllä tästäkin. Kukin päähenkilöistä on omalla tavallaan ulkopuolinen, mistä muodostuu tarinaa eteenpäin vievä jännite. Ja vaikka tummissa sävyissä liikutaankin, on kaiken ytimenä romanttinen optimistisuus.

Aika näyttää onko tästä Painajaisen ennen joulua veroiseksi klassikoksi. Kaikki edellytykset siihen on olemassa. Jos jostain pitää miinusta antaa, niin John Augustin käsikirjoitus on sujuva, mutta hieman räväkämpiä käänteitä olisi ennen loppua kaivannut. Itse loppu tosin on niin kaunis ja toimiva että siitä antaa paljon anteeksi.