Frankenweenie kotikatsomo

Tim Burtonin ura on nyt kiertänyt täyden ympyrän. Samalla Burtonin koston kehä on täydellinen, sillä uusi Frankenweenie on henkinen erävoitto mikkihiirikorporaatiosta eli Walt Disneystä. Yhtiö kuitenkin ottaa Burtonin tarjoaman mitäs minä sanoin -näpäytyksen vastaan tyynin hiirenkasvoin, sillä se saa siitä rahaa.

Burtonin uran ollessa alkutekijöissään nuori ohjaaja teki vuonna 1984 Disneylle innovatiivisen ja rakkaudella toteutetun Frankenstein-pastissin Frankenweenie. Mainio lyhytelokuva oli kuitenkin Disneylle liikaa, ja aina niin lyhytnäköiset pukuportaan kravattikaulat päättivät Burtonin tyylin olevan heille sopimaton. Burton sai siis kenkää ja päätyi aivan muuta kautta yhdeksi omaperäisimmistä Hollywood-ohjaajista.

Aika kuitenkin paransi haavat ja luultavasti, tai ainakin toivottavasti, ne alkuperäiset pukumiehetkin saivat kenkää. Vihdoin Burton päätti tehdä itse uusintaversion alkuperäisestä lyhäristään, laajentaa sen täyspitkäksi elokuvaksi ja tehdä näytellyn elokuvan sijasta mustavalkoisen stop motion -animaation.

Remake-elokuvat ovat kuitenkin remake-elokuvia, vaikka asialla olisi alkuperäinen tekijä ja ulkoisia puitteita olisi muutettu. Tarinan ydin on edelleen sama, ja vaikka se on hauska, koskettava ja omaperäinen, se on jo kertaalleen kerrottu käytännössä samanlaisena. Ytimekäs lyhäri sisältää jo kaiken oleellisen. Nuoren Victorin rakas Sparky-koira jää auton alle ja menehtyy, mutta kekseliäs Victor herättää koiransa sähkön avulla eloon.

Frankensteinin tarinaa viitteellisesti seuraava juonikehys ei sellaisenaan olisi riittänyt uuteen täyspitkään versioon, joten Burton on laajentanut tarinaa Victorin koulutovereilla ja tarinaan liittyvillä sivujuonilla, jotka viittaavat pääasiassa muihin kauhu- ja tieteiselokuviin, kuten esimerkiksi Godzillaan.

Animaatio-Sparky on perin hellyttävä koira ollakseen henkiin herätetty epäkuollut, ja Frankenweenie on sympaattinen ja hyväntahtoinen lastenelokuva pehmogoottilaisesta näkökulmasta. Sitä voisi parhaiten kuvailla sanoilla harmiton ja mukava, ei enempää mutta ei vähempääkään. Burton tyytyy lähinnä komppaamaan omia vanhoja kuvioitaan ja käyttämään niitä elementtejä, joista hän on tuttu, mutta joita hän on aiemmin soveltanut mielenkiintoisemmin. Vanhoista tähteistä saa toki tehtyä täyttävän aterian, mutta ne ovat silti vanhoja tähteitä.

Lapsikatsojat eivät tietysti mistään Burtonin varhaisteoksista tiedä tai piittaa, mutta heille teos on luultavasti vain yksi animaatioelokuva muiden joukossa. Sitä se on myös aikuiskatsojalle, jolle uusio-Frankenweenie on leppoisa ja hieman valju välityö.