Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi valkokangas

Tim Burton on yksi niistä harvoista tämän päivän ohjaajista, joiden töissä on selvästi tunnistettava ja omaleimainen tyyli. Yhteiskuntaan kuulumattomat päähenkilöt ja gotiikan kanssa flirttailevat mielikuvitusmaisemat ovat käyneet yleisölle tutuiksi, jopa niin tutuiksi että tekijän voi tunnistaa jo pelkkien alkutekstien perusteella. Erikoisinta Burtonissa lienee se, että hän on saanut elokuvastudioilta suhteellisen paljon luottamusta – eli taloudellista tukea ja valtaa – tarinoidensa saattamiseksi valtavirran valkokankaille.

1970-luvulla tehtyyn musikaaliin perustuva Sweeney Todd kertoo makaaberin tarinan syyttömänä karkotetusta parturista, joka vuosien poissaolon jälkeen palaa kotikaupunkiinsa Lontooseen vain huomatakseen, että vaimo on tappanut itsensä, ja tytär on vanhan vihamiehen hoteissa. Kostoa suunnitellessaan hän perustaa parturin leipomon yläkertaan, jossa hänen vihansa alkaa kohdistua vastustajien lisäksi koko ihmiskuntaan.

K18-luokituksen saanut elokuva on toki verinen, mutta varsinaisesta pelottavuudesta ei voi puhua. Tarinaan on yhdistetty paljon huumoria, eivätkä slasher-kohtaukset pyri realistisuuteen. Itse asiassa jopa viiltelyestetiikasta piittaamaton katsoja huomaa ihastelevansa verta purskuavia kauloja ja irtojäseniä, niin herkullisesti ne on toteutettu.

Koska Burtonin elokuvissa on paljon yhtäläisyyksiä aihevalintojen ja visuaalisten kikkojen osalta, uutta tuotosta katsellessa ei ole varma, himmentääkö vai kirkastaako tekijän aiempi filmografia yksittäistä elokuvaa. Sweeney Toddin usvainen maailma on virheetön kuten muissakin Burtoneissa, mutta toisaalta vertailu vaikkapa Saksikäsi Edwardiin pakottaa kiinnittämään huomiota tarinan kerroksettomuuteen. Juonen tasolle olisi kaivannut enemmän pureskeltavaa, vaikka tummat Lontoon kadut ja fantasia/takaumajaksojen vinoutunut värikylläisyys vievätkin katsojan synkälle satumatkalle kauas arjen tylsyydestä.

Musiikkikohtaukset toimivat elokuvassa niin hienosti, että niistä soisi jokaisen nykypäivän musikaaleja tekevän ottavan oppia. Laulut ovat vahvasti mukana kertomassa itse tarinaa ja vievät sitä eteenpäin, eivätkä enää keskeytä kuten kävi Burtonin edellisessä musikaalikohtauksia käyttävässä elokuvassa Jali ja suklaatehdas. Parhaimmillaan musiikkikohtaukset muistuttavat siitä miksi niitä ylipäätään käytetään: laulu otetaan avuksi silloin, kun pelkät sanat eivät riitä. Sweeney Toddin laulujen vuoropuhelumainen tyyli ja toiminnan katkeamattomuus ovat kaukana musikaaleille tyypillisestä pönötyksestä ja kaukaisuuteen tuijottelusta.

Luottonäyttelijöiden käyttäminen on pysynyt Burtonilla hyvin hanskassa, sillä nimiroolin Johnny Depp ja Helena Bonham-Carter sopivat rooleihinsa kuin partaveitsi kaulalle. Viimeksi mainittu on särmikkäällä tavalla omituinen ja rähjäinen, ja Depp tuo vaivihkaisilla eleillä hahmoonsa lisää syvyyttä ja kostonhimoista tuskaa. Parivaljakko saa elokuvassa onneksi päähuomion, kun taas Sweeney Toddin tyttären rakkaustarina toimii lähinnä ironisena huomiona nuoren rakkauden banaaliudesta mädäntyneessä Lontoossa, jossa syöpäläiset vilistävät kaduilla ja luokkayhteiskunnan tympeys vangitsee optimistitkin.

Parhaimmillaan Burton kykenee elokuvissaan yhdistämään viiltävää huumoria ja visuaalisia jippoja synkkämielisyyteen. Sweeney Toddkin onnistuu tässä, sillä jo juoni on kuorrutettu mustalla huumorilla. Burtonin tapa tehdä elokuvia maalauksellisina mutta oman synkän logiikkansa mukaan toimivina kertomuksina ei ole muuttunut mihinkään. Tekijä on itse sanonut, että hänen rakkautensa vanhoja hirviö- ja kauhuelokuvia kohtaan johtuu siitä, että hän koki ne lapsuudessaan turvallisiksi ja samastuttaviksi. Sweeney Todd toimii kenties samoilla ehdoilla. Analysoitavaa ei riitä sivukaupalla, mutta elokuvan avulla uppoaa satumaiseen synkkyyteen, josta ei varjoista ja verestä huolimatta halua pois.