Pimeyden ytimessä kotikatsomo

Martin Campbell on ohjannut oman ylistetyn tv-minisarjansa vuodelta 1985 uudestaan. Asetelmaa on samalla modernisoitu ja tapahtumat siirretty Englannista Yhdysvaltoihin. Luonnollisesti tarinaa on myös tiivistetty ja henkilöhahmoja karsittu, jotta yli kuuden tunnin mittainen alkuperäisteos on saatu kahteen tuntiin.

Vertailu tv-sarjaan ja televisioformaattiin olisi kuitenkin elokuvalle epäreilu, sillä elokuva on oma taiteenlajinsa, eikä pidemmän tarinan tiivistäminen tarkoita oletusarvoisesti sen huononemista. Sen minkä elokuva juonen laveudessa ja kerronnan monipolveilevuudessa häviää, sen se voittaa iskevämmässä dramaturgiassa ja elokuvateatterin antamassa laajemmassa perspektiivissä.

Pimeyden ytimessä -elokuva alkaa dramaattisesti, kun poliisiveteraanin (Mel Gibson) luona vieraileva tytär ammutaan brutaalisti isänsä silmien eteen. Kaikki olettavat poliisi-isän olleen kohde, mutta tarkempien tutkimuksien jälkeen ilmeneekin, että kohde olikin tytär. Gibson selvittää tylyin ottein asiaa, joka paljastuu monimutkaiseksi hallituksen ja liike-elämän salaliitoksi.

Tytär kärsii, isä kostaa -lähtökohdalla on paljon yhtymäkohtia parin vuoden takaiseen Takeniin, jossa Liam Neesonin jämerä, armoton isipappa ampuu ja hakkaa kriminaaleja hengiltä roppakaupalla. Pimeyden ytimessä on kuitenkin ensisijaisesti draama ja trilleri, ei toimintamättö. Tarinan keskeisenä elementtinä eivät olekaan Gibsonin nyrkit vaan Gibsonin kasvot.

Gibsonhan ei ole näytellyt kahdeksaan vuoteen. Rajusti vanhentuneet piirteet tuovat lisää syvyyttä rooliin, sillä eletyn elämän tuska ja kokemukset näkyvät Melin uurteisilta kasvoilta. Yksityiselämässäänhän Gibsonilla ei nykyisin kovin hyvin mene, ja miehen luonne on äkkiarvaamattoman ilkeä, mutta se ei vähennä hänen ikonisuuttaan kovaotteisten äijäroolien mestarina.

Elokuvan toinen kantava näyttelijä on salaperäistä black ops -agenttia näyttelevä Ray Winstone, joka on aina mies paikallaan. Winstone tuo omaan roolisuoritukseensa sekä maskuliinista vahvuutta ja leppoisaa sympaattisuutta, mikä auttaa unohtamaan roolin melkoisen kliseisyyden.

Kokonaisuudessaan Pimeyden ytimessä onkin lopulta varsin ennalta arvattava ja liian usein käytettyjä teemoja hyödyntävä perusjännäri. Se, mikä 25 vuotta sitten oli uutta ja toimivaa, ei ole sitä enää nykypäivänä. Sujuvasti tehdyn elokuvan katselee kuitenkin mielellään läpi pelkästään siinä näyttelevien vanhojen parrujen takia.