Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille valkokangas

Muistatko, milloin viimeksi odotit Tim Burtonin uusinta elokuvaa? Entinen suosikkiohjaaja loi maineensa 1990-luvulla klassisille kauhuelokuville kumartelevilla goottisatufantasioilla, mutta vuonna 2016 Burtonin tasonlasku on ollut tosiasia jo vuosien ajan. Monille viimeinen niitti oli vuoden 2010 Liisa Ihmemaassa -filmatisointi, jossa persoonallinen ohjaaja näytti lopulta joutuneen Hollywood-koneiston musertamaksi.

Burton vaikutti jo menetetyltä tapaukselta. Hän oli ajanut itsensä nurkkaan. Tätä tuntui myös vahvistavan ohjaajan edellinen, Big Eyes, joka oli laimea, tv-elokuvamainen draama, jonka kuka tahansa muukin olisi voinut ohjata.

Silti olen ilmeisesti koko ajan elätellyt jonkinasteista toivoa sen suhteen, että Burton tekisi vielä hyvällä tavalla outoja ja tyylikkäitä elokuvia, ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille vaikuttaa olevan, jos ei täysosuma, niin ainakin lupaus paremmasta.

Tästä elokuvasta puhuessa pitää välttää ylisanoja, koska se ei ole ikimuistoinen tai läheskään täydellinen. Siitä huolimatta se on parhaimpia Burton-leffoja vuosiin.

Nuortenelokuvaksi Neiti Peregrine on yllättävänkin synkkä ja se sisältää monia puhtaita kauhuelementtejä, jotka toimisivat myös varsinaisessa kauhurainassa. Tyyliltään elokuva muistuttaa ehkä hiukan enemmän Guillermo del Toron kuin Burtonin goottimaisia teoksia, mutta se ei ole mitenkään huono asia. Ohjaajat ovat aina olleet tyyleiltään samankaltaisia, mutta tällä kertaa erona on se, ettei Burton antaudu Florida-kuvausta lukuun ottamatta muovisen camp-estetiikan vietäväksi. Epäironinen lähestymistapa toimii tässä tapauksessa elokuvan eduksi.

Neiti Peregrine perustuu Ransom Riggsin samannimiseen nuortenkirjaan. Tarina kertoo Floridassa asuvasta nuoresta Jakesta (Asa Butterfield), joka on pienestä pitäen uskonut isoisänsä tarinoihin Walesissa sijaitsevasta orpokodista, jossa asuvilla lapsilla on salaperäisiä voimia. Jaken vanhemmat kuitenkin leimaavat vaarin valehtelijaksi ja selittävät pojalle, että kaikki on vain ukin sepitettä ja yksityiskohdat pelkkiä kiertoilmauksia maailmansodan todellisille kauhuille. Hirviöt olivat oikeasti natseja.

Ukkinsa kuoleman jälkeen Jake päättää etsiä kyseisen orpokodin. Se sijaitsee vain harvoille avoimessa aikasilmukassa, jonka ikinuoret asukkaat ovat juuttuneet vuoteen 1943. Jake pääsee tutustumaan kodin asukkaisiin, kuten johtaja neiti Peregrineen (Eva Green), joka osaa muuttua linnuksi, sekä höyhentäkin kevyempään Emmaan (Ella Purnell), joka joutuu erikoisuutensa takia pitämään rautasaappaita, jottei leijailisi pois.

Muille eriskummallisille lapsille ei anneta vastaavasti tilaa kasvaa tai kehittyä kokonaisiksi hahmoiksi, mutta Burton on varannut heillekin tähtihetkensä. Erityisen hauskaa hänellä tuntuu olevan Enochin (Finlay MacMillan) kanssa, koska hän osaa herättää elottomia esineitä tilapäisesti henkiin iskemällä niiden rintaan groteskisti sykkivän sydämen. Elokuvan kliimaksissa tämä mahdollistaa kohtauksen, jossa Burton pääsee ilmaisemaan rakkautensa Ray Harryhausenin klassisia efektileffoja (erityisesti Taistelu kultaisesta taljasta, 1963) kohtaan.

Uhkan eriskummallisille lapsille muodostavat Barron (Samuel L. Jackson) ja hänen liittolaisensa, jotka ovat ahneuksissaan muuttuneet hirviöiksi. He jahtaavat neiti Peregrinea ja hänen lapsiaan, koska heidän pitää syödä eriskummallisten lasten silmiä säilyttääkseen oman ihmismuotonsa.

Elokuva on varsin tavanomainen Harry Potter -tarinoita ja niiden tyyliä mukaileva fantasiafilmatisointi. Kankean alkupuoliskon jälkeen tapahtumat lähtevät kunnolla rullaamaan ja ongelmat, jotka liittyvät lähinnä aikamatkustuksen ja salaisen fantasiatodellisuuden hankalaselkoisuuteen, pystyy sivuuttamaan olankohautuksella, koska niitä ei missään vaiheessa jäädä liiaksi vatvomaan. Tietokonetehosteitakin on käytetty viehättävän maltillisesti, mutta se voi johtua myös siitä, etteivät tarinan panokset missään vaiheessa kasva liian suuriksi.

Elokuvana Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on osiensa summa. Se tekee asioita juuri tarpeeksi oikein osoittaakseen, ettei Tim Burton ole vielä täysin menetetty tapaus. Siinä toivossa on hyvä elää.