Kuningasjätkä kotikatsomo

Ohjaaja Markku Pölönen ei pettänyt Kuningasjätkällään, vaikka ennakkopaineet olivat varmasti melkoiset kotimaiseksi elokuvaksi hienosti menestyneen Kivenpyörittäjän kylän (1995) jälkeen. Niin kuin valkokankaalla Kuningasjätkä on takuuvarma valinta myös videolla. Vajaa puolitoistatuntinen vierähtää leppoisasti supisuomalaisen jokimaiseman ja suomalaisten näyttelijäpersoonallisuuksien siivittämänä. Rempseä huumori, kova työ ja ankea arki lyövät kättä niin, että nostalginen tunnelma nousee väkisinkin päällimmäiseksi. Tukkilaismaailmassa elämän karuimmatkin totuudet kerrotaan suurella sydämellä, ja kova työ mittaa jätkän kuin jätkän.

© 1998 Fennada Filmi Oy

Eletään 1950-lukua. Tenho Ovaska (Pertti Koivula) ja hänen 10-vuotias poikansa Topi (Simo Kontio) lähtevät äidin kuoleman jälkeen itäsuomalaiselle tukkisavotalle. Alku on kuitenkin hankalaa, sillä kaupungissa vetelöitynyt Tenho ei pärjää kovien tukkijätkien porukassa. Kesä etenee ja hänen on yritettävä yhä lujemmin todistaakseen miehisyytensä niin muille tukkijätkille kuin omalle pojalleenkin. Mitä pidemmälle jokea pitkin mennään, sitä mukaa etenee myös isän ja pojan kasvutarina. Kiirastulia on monia, mutta lopussa odottaa suvanto.

Ne ihmiset, ne tarinat, ne tunnelmat

Nostalgisuudestaan huolimatta Kuningasjätkä on kaukana 1950-luvun tukkilaiselokuvista, joissa uittotyö tarjosi oikeastaan vain romanttisen taustan muulle touhulle. Pölönen uskoo kovan työn tekijään ja on kadonneen elämäntavan puolestapuhuja. Ohjaajan asenne on ollut suora ja rehellinen, vaikkei hän mihinkään ehdottomaan realismiin ole edes pyrkinyt. Miesten koruton, mutta vapaa elämä sykähtelee iloineen ja suruineen omaan tahtiin työtä tehden, välillä huulta heittäen, tarinaa iskien ja välillä kiroillen, hammasta purren. Ohjaajan omien sanojen mukaan: "Elämä ja työ on kovaa, kapista ja kylmää, mutta vapaus on tärkeintä."

Kuten Onnen maassa (1993) ja Kivenpyörittäjän kylässä, myös Kuningasjätkässä Pölösen luomistyön suolana ja sokerina ovat loistavat näyttelijät. Vakiokasvo Pertti Koivula on hyvä valinta kömpelön, mutta sisukkaan kaupunkilaisen, Tenhon Ovaskan rooliin ja häntä peesaa hienosti nuori Simo Kontio Topina. Toinen vakiokasvo, Esko Nikkari, vakuuttaa vanhan jykevänä ja kaiken kokeneena Hanneksena niin kuin se häneltä vain onnistuu. Kohtaus, jossa Topi kertoo Hannekselle aina joskus kaipaavansa äitinsä naurua, on täynnä tunnetta. Topi sanoo Hannekselle, että äitiä ei ole ikävä, jos ei ajattele, mihin Hannes vastaa: "Työssä ne miehen murheet unehtuu." - toteamus, joka varmasti pureutuu monen suomalaisen miehen luihin ja ytimiin. Pölösellä on uskomaton vaisto antaa väkevien luonnenäyttelijöittensä tulkita suomalaisten korpien kasvattien tuntoja hyvin yksinkertaisella, mutta kauniilla tavalla. Ruman komeaan näyttelijäkaartiin heittävät kortensa kekoon myös mm. Vesa Mäkelä maailmaa nähneenä ja elämän kolhineena, katkeroituneena Hilteeninä sekä Peter Franzén Kottaraisena, jätkälauman hullujoonaksena.

Kuningasjätkän juoni on pelkistetyn yksinkertainen. Elokuva koostuu erilaisista tuokiokuvista: tukinuiton kuvaukset kuljettavat pääosin jätkien tarinoista ja dialogeista rakentuvaa kokonaisuutta eteenpäin. Kuningasjätkässä keskeisessä, ytimellisessä asemassa ovat hartaat tunnelmamaalailut, hersyvät tarinat ja pikantit yksityiskohdat. Se on jokaisen katsojan oma asia määrittää, miten Pölönen on linjanvedossaan onnistunut hylkäämällä perinteisen juonikerronnan ja tiukan dramaturgian opit. Itse ainakin allekirjoitan ohjaajan näkemyksen. Kovan työn ja kovien jätkien kuvaaminen ei kaipaa akateemista logiikkaa eikä turhaa melodramaattisuutta: elämän niin ilot kuin surutkin kumpuavat ihmisistä itsestään, omalla painollaan.