Ralliraita valkokangas

Hienon Koirankynnen leikkaajan (2004) ja sadunhohteisen Lieksan (2007) jälkeen Markku Pölönen kokeilee komediaa. Kaikki Pölösen elokuvat ovat hengittäneet huumoria mutta draamapainotus on ollut hänen aiemmissa töissään hallitseva. Nyt draama, pölösmäinen melankolia ja asioiden syvällisemmät merkitykset ovat saaneet väistyä. Ralliraita on Pölösen ensimmäinen puhdas komedia. Draaman kaartakin on vain juuri sen verran, että elokuva kantaa niukin naukin puolitoistatuntisen kestonsa.

Suomessa on pitkät perinteet junttikomedialle ja puskafarssille – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näiden teelmysten elokuvallinen anti ja arvo ovat usein mahtuneet postimerkin taakse, mutta se ei ole häirinnyt maksavan yleisön viihtymistä elävissä kuvissa. Ja junttikomediankin voi tehdä hyvin tai huonosti. Vaikka Ralliraita on elokuvataiteellisesti Pölösen köykäisin teos, on se omassa lajissaan kelvollinen. Käsikirjoitus on simppeli ja sinällään toimiva, tarinakuljetus rullaa nasevasti eteenpäin ja henkilöohjaus on Pölöselle tyypillisesti pääpiirteittäin hanskassa.

Olavi Uusivirran esittämä Luumu Pesonen on autoja puhalteleva nuorisorikollisen alku, joka passitetaan kaupungin houkutuksista maaseudun rauhaan setänsä Seppo "Sladi" Pesosen (Heikki Silvennoinen) huomaan. Seppo pyörittää autokoulua ja korjaamoa. Mutteripajan vuoden kohokohta on osallistuminen paikalliseen ralliin. Se pitäisi tällä kertaa ehdottomasti voittaa tai pajalta lähtee tilat alta. Onneksi Luumulla on sellaisia ratinpyöritystaitoja, joilla voitto kenties lankeaisi. Siinä sivussa molemmat sankarit löytävät vielä mielittynsä ja lopussa kaikilla kaikki on niin maan pirun hyvin.

Ja siinä ei ole mitään pahaa.

Pölösellä on taito tuottaa hyvä mieli. Hänen hahmoistaan pitää ja heille toivoo vain hyvää. Junttikomediassakin.

Ralliraidan perusta onkin henkilöhahmoissa. Ne ovat karikatyyrejä, mutta yksilöinä hersyvästi kirjoitettuja ja pääosin hyvin tulkittuja. Heikki Silvennoinen varastaa show'n Sladi Pesosena. Hänen hahmonsa olemuksesta huokuu paljon luonnikkaasti samaistuttavia jokamiehen piirteitä.

Sivuosat on kauttaaltaan täytetty nimiosaajilla, jotka osaavat luoda hahmoistaan sopivan maanläheisiä ja aitoja - paitsi yksi, nimittäin Peter Franzén. Monettako kertaa Franzén mahtaa toistaa saman roolin epäselvästi haastavana muka-hauskana möykkääjänä. Niin monetta, että katsominen on jo vaivaannuttavaa. Lakananvalkoisiksi valkaistut hampaat ovat Amerikan rooleissa varmasti etu, mutta pohjoiskarjalaisen rasvanäpin suuhun ne istuvat silmiinpistävän huonosti.

Meikäläisestä auto- ja rallikulttuurista saadaan elokuvassa myös yllättävän vähän irti. Moni suomalainen rallitähti on ammentanut osaamisensa juuri Pohjois-Karjalan kiharaisilta sorateiltä. Myös itse koko auton ja autoilun merkitys on maaseudulla hyvin toisenlainen kuin etelän isoissa kaupungeissa. Tätä kulttuurista verhoa olisi toivonut raotettavan enemmän. Se olisi toki syventänyt elokuvaa mutta samalla myös parantanut komedian toimivuutta.

Ralliraidan hauskat hetket lepäävät liikaa dialogiin kirjoitettujen letkautusten varassa. Miljöö ja paikalliskulttuuri suhteessa hahmoihin jää huumorin lähteenä hyödyntämättä – auto- ja rallikulttuurista puhumattakaan. Pölösen vahvuuksia on ollut luoda elokuviinsa uskottavan tuntuinen tarinamaailma, josta on jouhevat yhtymäkohdat aina todellisuuteen asti. Juuri tämä toimiva kokonaisuus on ollut Pölösen huumorin tukijalka ainakin hänen draamaelokuvissaan. Nyt ollaan aivan liikaa yksityiskohtien varassa.