Tie vie

Markku Pölösen uusi elokuva tulee varmasti jakamaan mielipiteet puolesta ja vastaan. Yksille se on onnistunut, itseironinen muotokokeilu. Toisille se voi olla railakas, kesäinen kansankomedia. Kolmansille Emmauksen tiellä saattaa olla sietämätön puskafarssi. Allekirjoittaneelle se on näitä kaikkia, viimeksi mainittua onneksi vähiten.

Emmauksen tiellä - © 2001 Fennada FilmiEmmauksen tiellä on odotettu kokeilu, jota Pölönen - osoitettuaan ensin Nyt-liitteessä hyvin vähän ymmärrystä von Trierille ja kumppaneille - on nimittänyt omaksi dogmaelokuvakseen. Työnimeksi mainittiin jossain vaiheessa "La Strada II". Pölönen ryhmineen kuvasi yksinkertaisen, sketsikokoelmatyyppisen kertomuksensa kevyellä kalustolla yhdessä päivässä.

Dogmaa ja "suomifilmiä"

Lopputulos ei muistuta kovin suoraan tanskalaisia dogmaelokuvia, sen paremmin kuin Felliniäkään. Kuva on kyllä rosoista ja heiluvaa ja tunnelma välitön kuin tanskalaisvisonääreillä. Remakasti koheltavaa tunnelmaa voisi joku nimittää felliniläiseksi, mutta luontevammin ehkä sittenkin liitytään kotoisen kansankomedian perinteeseen. Eikä siinä mitään, dialogi, rytmitaju ja silmä absurdille ovat nimittäin aivan toista luokkaa kuin jollain Koivusalolla.

Emmauksen tiellä - © 2001 Fennada FilmiLuukkaan evankeliumissa Emmauksen tie on paikka, jossa Jeesus ilmestyy opetuslapsille, jotka eivät häntä tunnista. Pölösen evankeliumissa Puntti Valtosen mehevästi esittämä koko kylän vihaama kusipäinen Rane palaa maalle tekemään kauppoja. Hän saa kuulla noutajansa odottavan. Kävelymatkalla kohtauspaikalle vastaan osuu tuttuja, lähes poikkeuksetta puolihulluja tai muuten vain jälkeenjääneitä kyläläisiä. Vanhoja kaunoja puretaan puolin ja toisin. Sen syvempien Kristus-viittausten hakeminen tästä sekametelisopasta tuntuu melko turhanaikaiselta.

Ahon laitaa

Emmauksen tiellä - © 2001 Fennada FilmiTärkeintä on nimittäin se, että Pölösen filmi naurattaa ainakin ajoittain aidosti. Näyttelijäkaarti tuntuu nauttineen reilusta meinigistä täysin rinnoin. Pölöselle ominaiseen maaseutunostalgiaan tunnutaan tällä kertaa suhtautuvan ronskin itseironisesti. Maaseutu on ylikorostetun "aito", originelli, ja kaupunkilainen on mennyt kaupungissa vielä enemmän pilalle kuin oli lähtiessään - anteeksiantamaton virhe jo sekin.

Vaikka esimerkiksi alleviivausta elokuvan rakennetusta olemuksesta saisi olla paljon vähemmän, tekee Pölöselle ja ryhmälleen mieli nostaa hattua. Hyvin menestynyt ohjaaja voisi laskea pahemminkin varman päälle kuin tehdessään tällaisen omalaatuisen yhdistelmän kokeellista tekotapaa sekä muotoa ja toisaalta tuiki tuttua suomalaista maalaiskomediaa. Ei kannata mennä Pölöselle dallaan tai se dokaa sua röökiin.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,7 /3 henkilöä