Kuningasjätkä valkokangas

Markku Pölösen uusi elokuva on odotettu tapaus katsojapulaa riutuvassa suomalaisessa elokuvassa. Uudet suomalaiselokuvat kun siirtyvät usein pääkaupunkiseudun valkokankailta suoraan televisioon. Onnen maa ja Kivenpyörittäjän kylä toivat Pölöselle mainetta ja jonkin verran mammonaakin, mutta ennen kaikkea ne nostivat hänet kotimaisen elokuvan sateentekijäksi, mieheksi, joka pystyy elokuvillaan vetämään suuret katsojajoukot takaisin teattereihin. Kaurismäen veljeksien suhteellinen suosio on ollut ulkomailla kovempi kuin kotimaassa, kun taas Renny Harlin on enemmänkin kansainvälinen menestyjä kuin suomalaisen menneisyyden ja arjen elämäntuntojen kuvaaja. Suomi siis tarvitsee Pölösensä. Kuningasjätkä onkin takuutavaraa, puhtaasti ja aidosti suomalaista elokuvaa.

Kuningasjätkä sijoittuu itä-suomalaiselle tukkijoelle, jonne kaupunkilaismies Tenho Ovaska (Pertti Koivula) saapuu 10-vuotiaan poikansa Topin (Simo Kontio) kanssa. Tenhon vaimo on kuollut ja yksinhuoltajaisä joutuu hankkimaan elantonsa uittohommista. Tukkijätkät karsastavat Tenhoa, joka joutuu taistelemaan paikastaan jätkäyhteisön jäsenenä. Isä joutuu todistamaan miehuutensa sekä muiden miesten että poikansa edessä. Lopussa siintää kuitenkin parempi huominen - sekä tietysti rakkaus...

Miehen tie

Ei itku auta! Miehen on paiskittava hommia, kestettävä pilkkaa ja nöyryytyksiä, purtava hammasta yhteen ja kärsittävä. Työ mittaa miehen ja siinä eivät sanat ratkaise vaan teot. Lunastettuaan paikkansa joukossa mies saavuttaa itsekunnioituksen ja myös eräänlaisen vapauden tilan. Tukkilaisjätkien yhteisöistä on tehty sosiologisia tutkimuksia, jotka osoittavat, että jätkien elämäntaipaleesta oli romantiikka kaukana. Yhteisö muokkasi kuitenkin oman, pohjimmiltaan aidosti demokraattisen maailmansa, jossa jokainen oli tasa-arvoinen kovan työn edessä. Tätä sanomaa myös Pölösen elokuva korostaa.

Kuningasjätkä linkittyy tietysti kotimaisen elokuvan tukkilaisromantiikan perinteeseen, vaikka siinä tukinuiton hiki ja tuska tulee toki aivan toisella tavalla esiin kuin vanhoissa Suomi-leffoissa. Miehisen, omat sääntönsä luovan yhteisön kuvauksena sitä voi katsoa myös lännenelokuvana. Tukkilaiset ovat rankkaa työtä tekeviä, luonnon kanssa tasapainossa eläviä vapaita miehiä, jotka kammoksuivat kaupunkielämän mukavuuksia samalla tavalla kuin cowboyt itärannikon eliitin sievistelevää elämäntapaa. Kaupunkiin tullessaan he menevät tanssilavalle ja pokaavat paikan kauneimmat naiset sillä aikaa kun kateelliset kaupunkilaiset jäävät nuolemaan näppejään. Nyrkkitappelun alkaessa tukkilaisporukan omat erimielisyydet unohtuvat ja kaikki seisovat yhdessä rintamassa muuta maailmaa vastaan. Kuten niin monissa lännenelokuvissa, myös Kuningasjätkässä miesporukan veljeys on ainoita kestäviä perusarvoja.

Vahvat henkilökuvat

Vahvojen henkilökuvien ja lämpimän tunnelman luominen on ollut Pölösen elokuvien parasta antia. Niin myös nyt, sillä tarina etenee sarjana yksittäisiä tuokioita. Välillä kamera pysähtyy taltioimaan jätkien pitkiä tarinoita. Näissä kohtauksissa on oivallisesti luotettu kerrotun tarinan voimaan: tarinoita ei yhtä Buster Keaton -tyyppistä ratkaisua lukuunottamatta kuviteta visuaalisesti. Ohjaaja on itse todennut, ettei "elokuva säväytä sukkelalla juonella, vaan sykähtelee omaan tahtiin surujaan ja ilojaan". Niinpä rehevät näyttelijäsuoritukset nousevat juonen sijaan etualalle.

Esko Nikkarin jykevää hahmoa on aina ilo seurata niin valkokankaalla, televisiossa kuin teatterissakin. Katsokaa tarkkaan kohtausta jossa Nikkarin esittämä Hannes kertoo Topille poikansa kuolemasta! Muhkeitten viiksien takaa paljastuu ison miehen herkkyyttä ja lämpöä, elämän värisävyjen kokemusperäistä ymmärtämistä. Nikkarin ohella mukana on myös muita monessa liemessä muhineita vanhoja kasvoja, Sulevi Peltola ja Vesa Mäkelä, jotka tulkitsevat miellytävän vähäeleisesti juroja roolihahmojaan. Eikä unohdeta pääparia, erityisesti nuorta Simo Kontiota, joka pikkupojan luontevuudella hoitaa homman miehen lailla kotiin ilman rasittavia "lapsinäyttelemisen" maneereita.

Elokuvan rakentaminen henkilöhahmojen varaan tekee siitä kuitenkin välillä hajanaisen. Jätkäporukan jutut toimivat hyvin yksittäisinä kohtauksina, mutta koko elokuvan mitassa kokonaisuus kärsii dramaturgian löyhästä rakenteesta. Katsojan kriittisyydestä riippuu, kuinka suuren painoarvon juonen ohuudelle antaa. Pölösen elokuvasta välittyvä lämpö ja sydämellisyys sulattavat silti monen kriittisenkin katsojan suojapanssarit.

Nostalgian pehmentävä vaippa

Pölösen tapaa rakentaa nostalgisoivaa kuvaa menneisyydestä voi kritisoida hyvinkin voimakkaasti. Tarkan ajankuvan tai yhteiskunnallisen realismin sijaan elokuva kuitenkin toimii enemmänkin hävinneen elämänmuodon puolustuspuheenvuorona. Nostalgia onkin avainsana Pölösen elokuvien suosion - ja myös niiden arvon - ymmärtämiseen.

Menneisyyden maailmaa rakentaessaan Pölönen luo kuvan kovan työn täyttämästä maalaisyhteiskunnasta, onnen maasta, jonka luonnollinen elämänrytmi antoi yksilölle oman paikkansa yhteisössä. Kansallisen menneisyyden ihannointiin liittyy haikeutta ja surua, kaipuuta viattomuuden aikaan. Paluu menneeseen on osa sama ilmiötä kuin minkä Metsoloiden suosio jo osoitti todeksi, nimittäin agraarisista juuristaan irroittautuneen kaupunkilaisväestön taipumusta katsoa menneisyyttä nostalgian pehmentävien linssien läpi. Kuningasjätkä käyttää taitavasti hyväkseen tätä paluuta myyttisiin suomalaisiin maisemiin. Vaikka emme voi olla enää tukkilaisia, olkaamme edes perinteitä kunnioittavia suomalaisia!

Markku Pölönen tarkastelee Matti Ijäksen tavoin suomalaisuutta ja suomalaisen miehen elämäntaivalta lämpimän ymmärtävästi. Ijäksen tyyli on astetta ironisempaa ja hiljaisempaa - ehkä myös armottomampaa - kuin Pölösen suoraviivainen ja humoristinen, suuria katsojajoukkoja miellyttävä kerrontatapa. Molempia tapoja tarvitaan.

Kuningasjätkän ohjaajan, Markku Pölösen, haastattelu - myös Real Audiona.