Medusan perintö kotikatsomo

Bourne-elokuvat, jotka on Suomessa nimetty Robert Ludlumin kirjojen mukaan Medusa-elokuviksi, ovat edustaneet tämän vuosituhannen toimintajännärien parhaimmistoa. Varsinkin sarjan kolmas elokuva, Medusan sinetti (2007), on erittäin onnistunut teos. Ludlumin kirjojen pohjalta se oli myös sarjan päätösosa. Elokuvasarjan olisi suonut päättyvän hienoon finaaliin, mutta houkutus jatkoelokuville on ollut tuotantoyhtiölle turhan suuri, varsinkin kun Bournen tarinaa on jatkettu kansien välissä Ludlumin kuoleman jälkeen.

Ohjaaja Paul Greengrass ja Jason Bournea näytellyt Matt Damon jättäytyivät pois jatkokarkeloista. Medusan perinnön ohjausvastuu siirtyi käsikirjoittaja Tony Gilroylle ja pääosaan palkattiin nosteessa oleva Jeremy Renner.

Gilroyn käsialaa oleva käsikirjoitus tarkastelee Medusan sinetin tapahtumia toisesta näkökulmasta ja selittää samalla auki koko agenttikuviota. Tarina on tarvittavan  johdonmukainen, joten mistään puolihuolimattomasta  alkuperäisen elokuvasarjan jatkosta ei ole kyse. Toisaalta Medusan perinnön tuomat selitykset aiempien elokuvien tapahtumille ovat jokseenkin tarpeettomia, joten elokiuvasarjan jatkaminen haiskahtaa dollarinkuvat silmissä tehdyltä rahastukselta. Asetelmat ovat olleet kuitenkin sen verran hyvät, että näistäkin tarkoitusperistä on saatu aikaiseksi katsomiskelpoinen ja aikuisempaan makuun istuva toimintatrilleri.

Elokuva nojaa vahvasti käsikirjoitukseen, sillä toiminta on kaukana aiempien Bourne-elokuvien huumaavasta rytmistä ja leikkauksesta. Toiminnan osalta Medusan perintö muistuttaakin enemmän Bondeja. Toiminta on ammattimaisesti toteutettua ja sinänsä näyttävää, mutta erityisen oivaltavaa tai hyvin rytmitettyä se ei ole. Esimerkiksi lopun moottoripyörätakaa-ajo on hienosta toteutuksestaan huolimatta liian pitkä, kuten moni muukin toiminnallinen kohtaus. Tämä tekee kokonaisuudesta laahaavan ja paikoin jopa tylsän hengästyttävästä juonenkuljetuksesta huolimatta.

Toiminnan sijaan Gilroyn olisi ohjaajana kannattanut keskittyä enemmän itse tarinaan, sillä käsikirjoituksessa on aineksia kulisseissa pyörivän vakoilukoneiston toiminnan avaamiseen henkilövetoisemman ja draamaan nojautuvamman lähestymistavan kautta. Nyt potentiaali hukkuu pakonomaisen toiminnan pyörittämiseen, jossa Gilroy ei ole Greengrassin veroinen ohjaaja. Henkilöihin ja tarinaan keskittyminen on enemmän Gilroyn alaa, mistä miehen debyyttiohjaus Michael Clayton (2007) on hyvä esimerkki.

Medusan perinnön esiin nostama vakoilukoneiston toiminta on viime aikojen urkintapaljastusten myötä hyvin ajankohtainen aihe. Harmi vain, että tiedustelutoiminnan ydin jää vähälle huomiolle, kun on ollut kiire täyttää valkokangasaikaa toiminnalla.