Kaarat ruttuun

Quentin Tarantinon ohjaama Death Proof on puolikas kahden eksploitaatioelokuvan yhdistelmästä Grindhouse. Suomessa elokuvat nähdään erikseen. Toisen rainan, heinäkuun lopulla ensi-iltaansa tulevan zombie-elokuva Planet Terrorin, on ohjannut Tarantinon vanha aisapari Robert Rodriquez. Tuplafilmiin tehtiin ylimääräisiä valetrailereita väliin. Kun yli puolet kokonaisuudesta puuttuu, on arvostelu vaikeaa.

© 2007 Dimension FilmsDeath Proof koostuu kahdesta episodista. Ensimmäisessä juodaan viinaa niin, että mennään ärsyttävän mainonnan puolelle. Lisäksi Tarantino haluaa keskittyä lähikuviin vinyylilevyistä. Aiempien elokuvien perusteella on tullut selväksi ohjaajan mieltymys kaikenmoiseen retroiluun. Musiikki toimii jälleen hienosti, mutta on sieltä samasta levyhyllystä mistä myös Reservoir Dogsien ja Pulp Fictionin soundtrackit on kaivettu.

Voiko Tarantino koskaan kääntää katsettaan nykyhetkeen tai tulevaisuuteen? Pakkomielteinen menneisyydenpalvonta näkyy vinyylifetissin lisäksi väreissä, pätkivässä leikkauksessa ja lavastuksessa. Vaikka Death Proof ilmeisesti nykyaikaan sijoittuukin, muistumat menneisyydestä kietovat tarinan myyttiseen tarantinoaikakauteen.

© 2007 Dimension FilmsToisessa osiossa nostetaan kierroksia. Muskeliautoilla kurvaillaan ja pelti rytisee. Stuntman Mike (Kurt Russell) on sarjamurhaaja, joka jahtailee autollaan kauniita typyköitä. Alun staattisuutta ja lopun liikettä olisi voinut tasapainottaa pitkin elokuvaa.

Elokuvan loppu on töksähtävä, liian väkivaltainen ja päälleliimattu. Tarantinon Jackie Brownissa ja Kill Bill -elokuvien Beatrix Kiddossa nähty vahvojen naishahmojen ihannointi on hajotettu liian laajalle. Death Proofissa on monta kovaa tyttöä, jolloin vaikuttavuus alkaa kadota, kun pitää tarkkailla kahdeksaa toimijaa.

© 2007 Dimension FilmsTarantinon tyyliin dialogi taas toimii, ja yllättävän pienillä vedoilla saadaan monelle henkilöhahmolle luotua lihaa luiden ympärille. Tarantinolla on oma tyylinsä ja cooliutensa. Peruskaahailuelokuviin verrattuna Death Proof jää kaihertelemaan mieleen kauemmin. Elokuva kommentoi itseään ironisesti. "Liian pieni pippeli" on Kimin (Tracie Thoms), Leen (Mary Elizabeth Winstead) ja Abernathyn (Rosario Dawson) analyysi Stuntman Mikesta, kun he näkevät hänet sudittelemassa autollaan.

Näyttelijät toimivat kuka mitenkin. Tyttöjen paljoudesta johtuen kukaan ei pääse tarpeeksi esille. Kurt Russel on vaikuttava vaanija alkupuoliskolla, mutta lässähtää toisessa osassa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,7 /10 henkilöä