The Passion of the Christ valkokangas

Toimintatähtenä ansioituneen Mel Gibsonin elokuvatulkinta Jeesuksen viimeisistä vaiheista on synnyttänyt laajan verbaalisen kalabaliikin. Päällimmäisenä elokuvaa on tulkittu juutalaisvastaisena ja siinä on nähty liikaa väkivaltaa. Uskonto, myytti ja väkivalta ovat jälleen osoittaneet tehovoimansa: ihmiset tungeksivat lippuluukuille ja Gibson käärii kolehtia.

The Passion of the Christ -elokuvan voi asettaa niin uskonnolliseen, historialliseen kuin poliittiseenkin tulkintakehykseen. Pelkkänä viihteenä elokuvaa on vaikea nähdä ja sille siunaantunutta taloudellista jymymenestystä on tuskin alkujaan tavoiteltu edes tekijöiden taholta. Mielenkiintoa ja keskustelua on erityisesti herättänyt Gibsonin oma uskonnollinen vakaumus vanhoillisena katolilaisena ja hänen tässä kontekstissa tekemänsä tulkinta evankeliumeista. Uskonnollisen tai teologisen tulkinnan suhteen on ainakin minun arvostelijana vain nostettava kädet pystyyn.

Gibsonin elokuvaansa luotsaama näkemys on katolilainen ja erityisesti keskiaikaiseen kärsimysmyyttiin tukeutuva. Protestanttisen maailman kasvatille Jeesuksen kärsimysten korostaminen on vaikeasti ymmärrettävissä. Teologinen tikunvääntö vaikuttaakin oudolta varsinkin niille katsojille, joille Kristus on vain eräs myytti suuressa maailman historiassa ajalta, jolloin tieto ja tietoisuus oli sidottu jumaliin ja uskomuksiin ja valtaa ylläpidettiin sorrolla ja tuomioita julistettiin mielivallalla.

Historiallisena elokuvana The Passion of the Christ on vähintäänkin mielenkiintoinen jo pelkästään näennäisesti uskottavan ylöspanonsa takia. Elokuvaa on syyllistetty turhasta, ylimitoitetusta ja jopa sadistisesta graafisen väkivallan kuvauksesta, joka kieltämättä on haastavaa katsottavaa jopa kouliintuneelle katsojalle. Gibson ei kuitenkaan mielestäni käytä väkivaltaa itsetarkoituksellisesti eksploitaationa, vaan inhimillisyyden kääntöpuolella olevana julmana mittatikkuna, joka on kivistellyt ihmiskunnan takapuolessa historian aamuhämäristä asti. Minun on vaikea ymmärtää niitä, jotka kauhistellen piipittävät valkokankaalle projisoidun väkivallan julmuutta, mutta ummistavat onnellisina silmänsä sille väkivallalle, joka maailmassa on reaalisesti läsnä ja jota meistä lähes jokainen tahtomattaankin ylläpitää.

Väkivalta ja sadismi ovat ihmiskuntaan sidottuja väistämättömiä tosiasioita ja niin kauan kun ne ovat läsnä, on perusteltua kyseenalaistaa inhimillisyyden todellista kehitystä. Vaikka parin tuhannen vuoden takainen ihmiskunnan maailmanjärjestys oli hyvin väkivaltainen – milloin se ei vielä olisi sitä ollut – on toki aiheellista miettiä rajanvetoa historiallisesti perustellulle väkivallan kuvaukselle. Meneekö Gibson tämän rajan yli, riippuu tietysti katsojasta. On kuitenkin hyvä muistaa, että valkokangasväkivalta edellyttää kypsyyttä sekä ajattelua ja sen katsojalleen aiheuttama ahdistus ja vastenmielisyys ovat terveitä ilmiöitä, siksi nähdäkseni Suomessa elokuvalle annettu 18 vuoden ikäraja on perusteltu.

Elokuvaan liitetty juutalaisvastaisuus lienee heijastumaa aiheeseen sitoutuneesta politiikasta, jota valitettavasti yhä toteutetaan eri puolilla toimivien ääriainesten toimesta. Gibsonin Jeesuksesta ruoskima veri on kuin vertauskuva kaikesta siitä verestä, jolla Välimeren itäistä rantaa on värjätty jo epäinhimillisen pitkän ajan. Minkään uskonnollisen, etnisen tai kielellisen ryhmän kollektiivinen syyllistäminen ei kuulu inhimilliseen sivistykseen, ja tämän suhteen Gibsonin elokuva on korrekti. Vääryyden ja sorron arkkitehdit ovat aina omia tarkoitusperiään lyhytnäköisesti ajavia vallanpitäjiä ja politiikan kaksinaismoraalisuuteen hukkuvia opportunisteja, jotka onnistuvat hypnoottisesti huudattamaan kansanjoukkojen kautta omaa epäinhimillisyyttään.

Tältä osin The Passion of the Christ -elokuvalla olisi ollut kaikki edellytykset toteutua puhuttelevana kannanottona ja huolellisesti tehtynä historiatulkintana. Valitettavasti Gibson keskittää kerronnan voimavarat teoksen jälkipuolella pelkästään ristisaaton ja ristiinnaulitsemisen kärsimyksellä piehtarointiin, mikä elokuvan dramaturgian kannalta ei ole ollut onnistunut ratkaisu. Lopputulos jää näin vain yhdeksi elokuvalliseksi tulkinnaksi Jeesuksesta ja tämän viimeisistä vaiheista maallisessa maailmassa. Kiinnostavampaa olisi joskus nähdä tulkintoja Jeesus-myytin ja kristinuskon syntymisestä vastareaktiona aikansa maailman epätasa-arvolle, väkivallalle ja sorrolle. Antiikin filosofian hyveajatteluun pohjaava kristinusko oli alkujaan lasten, naisten ja sorrettujen uskonto ennen kuin kirkkokunnat syntyivät ja vesittivät kaiken sen mistä kristillisessä elämänkatsomuksessa oli alkujaan kysymys.