Apocalypto valkokangas

Mel Gibson on ollut otsikoissa niin paljon ja niin turhista asioista, että kaiken mediavainon keskellä on mahdollista unohtaa Gibsonin olevan paitsi kokenut näyttelijä, myös lahjakas ohjaaja, jolla on oma vahva visionsa. Eeppisestä ja vahvan paatoksellisesta Braveheartista (1995) parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon kuitannut Gibson jatkaa yhtä suurilla linjoilla ja yhtä suurella tunteella myös Apocalyptossa.

Maya-kulttuurin viimeisistä, moraalisen rappion ja koettelemusten täyttämistä päivistä kertova kahden ja puolen tunnin saaga on ylätasollaan yhteiskunnallinen ja poliittinen allegoria nyky-yhteiskuntamme dekadenssista ja turmeltuneisuudesta. Elokuvan käsitteet määritellään jo alkumetreillä Gibsonin lainatessa historioitsija-filosofi W. Durantia, joka totesi että "suurta sivilisaatiota ei valloiteta ulkoa päin, jos se ei ole jo tuhonnut itseään sisältä käsin".

Yläkäsitteillä ja yhteiskuntakritiikillä ei kuitenkaan ole elokuvissa koskaan merkitystä, jos elokuvan vetovoima ei muuten riitä. Apocalypto on kuitenkin äärimmäisen intensiivinen kertomus yhden miehen, metsästäjä Jaguaarintassun (Rudy Younblood) vankeudesta, kuolemanvaarasta ja paosta. Varsinkin elokuvan loppupuolisko on toiminta- ja pakodraamaa parhaimmillaan. Rytmi ei pysähdy hetkeksikään, aikaa ajatteluun ei ole, ja loistava äänimaailma ei päästä viidakkoa etääntymään.

Mahdollisimman suurta autenttisuutta tavoitteleva elokuva on kuvattu paikan päällä Väli-Amerikassa, ja valtaosa näyttelijöistä on paikallisia, joiden suonissa virtaa aito maya-veri. Gibson jatkaa historiallisten kuvaustensa tinkimättömyyttä myös kielellisesti: siinä missä Jesse puhui arameaa Passion Of The Christissa (2004), Apocalypton dialogi kuullaan mayojen alkuperäisellä kielellä.

Nettifoorumien besserwisserit ovat toki jo löytäneet Gibsonin elokuvasta satunnaisia anakronismeja ja pieleen menneitä detaljeja, mutta jokin raja sentään täytyisi mollaukseenkin vetää. Kyse on fiktiotarinasta yli kuudensadan vuoden takaisesta maailmasta, ei BBC:n dokumentista – ja oliko muka ollut parempi kuvata elokuva viidakon sijasta studiossa ja laittaa mayat puhumaan englantia? Näinhän on tehty lähes jokaisessa historiallisessa spektaakkelissa aina Ben-Hurin (1959) ajoista tähän päivään asti.

Apocalypto käyttää varsin paljon aikaa Jaguaarintassun kylän toiminnan seuraamiseen, mikä saa uhreja etsivän kaupunkilais-mayojen hyökkäyksen tuntumaan sitäkin pahemmalta, ja kyläläisten kohtalon sitäkin inhottavammalta. Kivinuijat ja piikiviveitset tekivät pahaa jälkeä aikoinaan, eikä Gibson kursaile näyttäessään väkivallan todelliset kasvot. Sota ja kuolema eivät ole jaloa taistoa ylevien aatteiden puolesta, vaan primitiivistä kamppailua.

Hurme ryöppyää, paljastuneista aivoista sykkii nesteitä ulos, ja päätä vailla olevista torsoista pulppuaa verta joka kerta, kun pyramidin huipulta alas paiskattu ruumis mössähtää portaille. Verikekkerit eivät ole kuitenkaan itsetarkoituksellisia, siitä huolimatta että kultaisella 1980-luvulla Gibsonin elokuva olisi taatusti kielletty silloisten sensuurilakien vallitessa. Pikemminkin Hollywoodin keskiöstä etääntynyt Gibson haluaa näyttää, että tosielämän surmatyöt ovat tuskaisia, käsittämättömiä ja inhimillisiä tragedioita.

Kun Jaguaaritassu on viety maya-kaupunkiin, ympäröivä kulttuuri näyttäytyy vangille sekavina, kaoottisina ja turmeltuneina välähdyksinä, ja veriuhreissa rypevä uskonto äärimmäisen pelottavana. Yhden miehen näkökulmasta esitetty kuvaus saa katsojan Jaguaaritassun nahkoihin, ja toimii mainiosti. Ihmisuhrien poliittisia ja uskonnollisia merkityksiä on antropologien helppo analysoida ja jopa hiljaa hyväksyä vuosisatoja jälkeenpäin, mutta siinä vaiheessa kun piikiviveitsi lähestyy rintalastaa, spekulaatioiden ja rationaalisuuden aika on ohitse.

Maya-kulttuurin esittäminen brutaalin väkivaltaisena on kuitenkin saanut niskaansa syytöksiä yksioikoisuudesta, jopa rasismisyytteitä. Jälkimmäinen on halpahintaisen helppo keino torjua Gibsonin maailmankatsomus, joka ei sovi nykyisen poliittisesti korrektin ja silotellun viihdemaailman keskiöön. Tuohon keskiöön sopii paremmin vaikkapa rahan voimalle kumartava skientologia, jonka parissa Tom Cruise julistettiin juuri uudeksi Messiaaksi.

Gibsonin vanhakantaisista katolisista arvoista voi syystäkin olla monta mieltä, ja eri mieltä. Mel ei kuitenkaan ole nytkään niin yksioikoinen kuin hänen julkisuuskuvansa. Apocalypton loppuvaiheilla häämöttävä konkistadorien lähestyminen muistuttaa, että nimenomaan katoliset viimeistelivät Etelä-Amerikan kulttuurit. Apocalypton tarjoamia yhtäläisyyksiä voi verrata lähes minkä tahansa valtakunnan romahtamiseen, mutta ensimmäisenä mieleen tulee Yhdysvaltain nykyhallinto.

Apocalypto on tietoisesti rakennettu massiiviseksi suurteokseksi, jonka arkkityyppistä dynamiikkaa rakennettaessa ei ole tehty kompromisseja eikä kosiskeltu rahoittajia. Gibson maksoi jokaisen elokuvan tekoon kuluneen dollarin, yli 40 miljoonaa, omasta pussistaan ja teki teoksen joka hetkestä juuri sellaisen kuin itse halusi. Elokuva ei ole vailla vikoja, mutta kaikessa kulmikkuudessaankin se eroaa edukseen persoonattomista, laskelmoidun hajuttomista ja mauttomista lajitovereistaan.