Sinivalkoinen valhe valkokangas

Kevään 2001 suurin hittituote baaritiskeillä kautta maan oli Hemohes-niminen drinkki. Juoman sisältöön ei ollut yhtä oikeaa reseptiä, vaan kaikki saivat kehittää siitä vapaasti oman versionsa. Näin teki myös Suomen hiihtomaajoukkueen väki totuuden suhteen, kun hemohes tuli kaikelle kansalle tutuksi Lahden MM-kisojen dopingskandaalin yhteydessä. Mustalla huumorilla ja Hemohessin siemailulla lääkittiin urheilukansan kokemaa häpeää kuuden sankarihiihtäjän jäädessä kiinni kielletyn plasmalaajentajan käytöstä.

Dopingskandaalin teki erityisen noloksi se, että hiihtäjien jäädessä yksitellen kiinni testeissä valmentajat, lääkärit ja Hiihtoliiton johto muuttivat lausuntojaan tiedotustilaisuudesta toiseen. Valehtelu oli niin röyhkeää ja yleisöä aliarvioivaa, että sen täytyi olla systemaattista, ellei jopa harjoiteltua. Urheilumies ja elokuvaohjaaja Arto Halonen päätti selvittää, miten syvällä doping todellisuudessa on Suomen hiihtoperinteessä, ja lopputuloksena on dokumenttielokuva Sinivalkoinen valhe. Dokumentissa perehdytään sekä Lahden MM-kisojen tapahtumiin päivä kerrallaan että suomalaisen maajoukkuetason hiihtovalmennuksen vippaskonsteihin 1970-luvulta alkaen.

Elokuvan tyyli on ankaran reportaasimainen, ja syvällisessä taustatyössä on käännetty kiviä naapurinkin tontilta. Halonen on itse osallisena elokuvassa jahdaten tuskasta hikoilevia tiedonlähteitä maasta toiseen, kuten dokumentissaan Pyhän kirjan varjo (2007). Valkokankaalle syydetään kaksi tuntia puhuvia päitä, uutisotsikoita, arkistomateriaalia, puhelinhaastatteluja, valokuvia, taulukoita ja kokouspöytäkirjoja eri aikatasoilla siihen tahtiin, että seuraaminen vaatii urheilijan keskittymiskykyä. Tuttujen keskushahmojen Kari-Pekka Kyrön, Paavo M. Petäjän ja hiihtäjien lisäksi Halonen jututtaa laajasti asiaa tuntevia henkilöitä lääkäreistä toimittajiin. Muutkin hiihtomaat saavat osansa, tosin entisten italialaisten sauvasankareiden ahdistelu heidän kotonaan on jo turhankin osoittelevaa.

Valtavan, yksityiskohtaisen informaation määrän keskellä tieto ja totuus alkavat hiljalleen eriytyä toisistaan, kun ihmiset sanovat yhtä ja todisteet toista. Jos sinisilmäisiä hiihtäjiä on uskominen, aiheuttavat kotiyleisön kannustus ja rakkaus hiihtoa kohtaan epäinhimillisen nopeita veriarvojen ja suorituskyvyn muutoksia. Kritiikkiä saa osakseen myös suomalainen urheilujournalismi, joka vain voittoihin, häviöihin ja harjoittelumetodeihin keskittyvänä ei juurikaan kyseenalaista tai arvioi vallitsevia olosuhteita ennen kuin jotain kiistämätöntä paljastuu.

Halonen pyrkii elokuvassaan todistamaan, että doping on ollut läsnä suomalaisessa huipputason hiihdossa jo vuosikymmeniä ja että syyllisiä eivät suinkaan ole urheilijat vaan koko lajin ympärillä pyörivä järjestelmä. Aiheen uutisointia seuranneille hahmot ja käänteet ovat pääosin tuttuja, mikä myös helpottaa dokumentin seuraamista, ellei jopa ole vaatimus kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Sinivalkoinen valhe toimii aiheesta edelleen kiinnostuneille taustoittavana reportaasimaisena tietopakettina, joka ei jätä sijaa tulkinnoille tai arvailuille. Uudet tietolähteet eivät tuo mitään mullistavaa jo valmiiksi suttuiseen kokonaisuuteen, koska likapyykkiä on jo niin paljon, ettei sen olemassaoloa voi kiistää.

Sinivalkoinen valhe on intensiivinen dokumentti, joka pitäytyy tiukasti valitussa näkökulmassa, mutta elokuvataiteellisena teoksena se ei ole erityisen vahva, koska ilmaisu jää informaation varjoon ja kuvakerronta palvelee lähinnä todisteena. Samanlaisia kuvia mediaa pakenevista Hiihtoliiton miehistä on nähty jo vuosien ajan uutisissa ja lehdissä. Dokumentti pyrkii käsienpesun tai vastausten tarjoamisen sijaan kääntämään syyttävän sormen ladulta yhteiskuntaan, jonka toimintaa ja arvoja koko urheilumaailma heijastaa. Onko koko skandaalivyyhti jälleen vain todiste kaikkialla vallitsevasta itsekkään kilpailun ja ahneuden ilmapiiristä? Kuten Halonenkin toivoo, jäljellä on vain yksi vaihtoehto, eli rehellisempi tulevaisuus.