Valkoinen raivo valkokangas

Koulusurmat ja terroriteot ovat olleet viime vuosina valitettavan yleisiä tapahtumia, joista käyty julkinen keskustelu ei ole ollut erityisen rationaalista ja analyyttistä. Tekijät on demonisoitu nopeasti ja julkinen hämmästely on keskittynyt siihen, kuinka kukaan voi tehdä mitään niin kauheaa. Tekoja ja ennen kaikkea niiden taustalla oleva asioita ei haluta ymmärtää, koska ymmärtäminen rinnastetaan tekojen hyväksymiseksi. Ymmärtämisellä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tekojen hyväksymisen kanssa.

Väkivallantekojen taustojen ymmärtäminen on olennaista, jotta niitä kyettäisiin yhteiskunnan tasolla ehkäisemään. Tutkimuksen avulla hirmuteoille voidaan määrittää teoreettisia syy–seuraus-suhteita, mutta niiden solmiminen osaksi emotionaalista kudelmaa, joka synnyttää ihmisyyden ja inhimillisen ajattelun, on huomattavasti vaikeampaa. Tähän tarvitaan taidetta ja Arto Halosen ohjaaman Valkoisen raivon kaltaisia teoksia.

Hirmutekojen tekijöiden taustoja tutkimalla on pyritty löytämään seikkoja, joista riskihenkilöt olisivat tunnistettavissa. Taustojen asiallinen analyysi saa kuitenkin julkisuudessa vähän huomiota suhteessa traagisten tapahtumien kauhistelulle ja niillä piehtaroinnille. Analyyseistä vedetyt johtopäätökset päätyvät lähinnä viranomaissääntöjen tarkisteluun. Ruohonjuuritaso, jolla äärimmäisiin tekoihin johtava ajattelu ja katkeruus tosiasiallisesti syntyvät, jää monasti huomiotta.

Terrori puetaan usein ideologisiin vaatteisiin tai verhotaan psykiatrisiin diagnooseihin. Yksilötasolla taustalla ovat arkisemmat asiat, kuten henkilökohtaiset menetykset, koetut vääryydet ja ajautuminen yksinäisyyteen, kun inhimillistä vastakaikua ei saa läheisiltä, yhteisöltä saati yhteiskunnalta. Tästä maaperästä kumpuaa valkoinen raivo, joksi suunnitelmallisten väkivallantekojen taustalla olevaa mielentilaa on alettu kutsua.

Suomen Kuvalehdessä vuonna 2008 julkaistu artikkeli kertoi potentiaalisesta joukkosurmaajasta, "Laurista", joka henkilökohtaisen tragedian ja koulukiusaamisen seurauksena alkoi tuntea valkeaa raivoa. Lauri pystyi lopulta käsittelemään ajatuksensa, eikä hänestä tullut joukkosurmaajaa. Laurin tarinassa on juuri niitä tekijöitä, joita koulusurmien ja terroritekojen takaa on tunnistettu. Kyse ei ole kuitenkaan akateemisista analyyseistä vaan todellisen henkilön omakohtaisista kokemuksista, joiden emotionaalinen painoarvo on aivan toista.

Halosen Valkoinen raivo pohjautuu mainittuun artikkeliin ja kertoo samaisen Laurin tarinan. Tyylilajiksi Halonen on valinnut dramatisoidun dokumentin. Lauri jää elokuvassa kasvottomaksi ja kerronta rakentuu Laurin monologille, jota kuvitetaan näytellyillä kohtauksilla. Tyylilaji on tullut tutuksi muun muassa monista katastrofeja ja historiallisia aiheita käsittelevistä tv-dokumenteista, joissa kertojaäänen tukena käytetään dramatisoitua kuvamateriaalia.

Tekotapa on Valkoisen raivon kohdalla ymmärrettävä, koska Lauria ei ole voitu tuoda dokumentin päähenkilöksi omilla kasvoillaan. Toteutustavassa on kuitenkin riskinsä. Toteava sävy ja dramatisoidut kohtaukset saattavat etäännyttää aiheesta, kun uskottavaa samaistumispintaa ei dokumentin henkilöihin synny.

Valkoinen raivo tasapainoilee tämän problematiikan kanssa. Laurin tarinan dramatisointeja korostetaan musiikilla paikoin niin voimakkaasti, että alleviivaaminen tuntuu katsojan aliarvioinnilta. Emotionaalinen samaistumispinta Lauriin jää heikoksi ja osin keinotekoisesti tavoitelluksi. Dokumentissa joudutaan luottamaan katsojan rationaalisuuteen.

Fiktiivinen näytelmäelokuva olisi vapauttanut elokuvan näistä rasitteista, sillä fiktiossa kuvitteellinen päähenkilö olisi voitu tuoda lähelle, mikä olisi vahvistanut elokuvan emotionaalista vaikuttavuutta. Kertovassa taiteessa emootio on usein parempi viestinviejä kuin järkeen vetoaminen. Fiktiossa on kuitenkin omat riskinsä, ja ne korostuvat tarinan uskottavuudessa, mistä Petri Kotwican muutaman vuoden takainen Rat King (2012) on esimerkkinä.

On Valkoisen raivon toteutustavasta mitä mieltä tahansa, elokuvan sisällöllistä ansiokkuutta ei voi vähätellä. Joukkosurmien taustojen avaaminen tekijän näkökulmasta on tarpeellinen ja rohkea tulokulma Suomessakin arkaan ja vaikeaan aiheeseen.

Eikä elokuvan tematiikka rajaudu vain länsimaisiin joukkosurmiin vaan on yleistettävissä terrorismin myötä terroritekojen yksilölähtöisiin tekijöihin laajemminkin. Epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo synnyttävät oikeudettomia tekoja, joita ei pidä koskaan hyväksyä, mutta ymmärrys niiden taustatekijöistä auttaisi osaltaan kohti parempaa maailmaa. Tämän sanoman kanssa Valkoinen raivo on tärkeällä asialla.