Revolutionary Road kotikatsomo

Ihmisyyden suurimpia tragedioita on, että lähes jokainen meistä kuvittelee olevansa jollain lailla muita kanssaihmisiään parempi, kokevansa ainutkertaisen ja ainutlaatuisen kohtalon – ja jokainen on oikeassa. Jokaisen elämä on tavallaan ainutkertaista, mutta banaalin tylsä ja lattea, rutiinien täyttämä elämä on yhtä ainutkertaista lähiönaapuruston muidenkin ovien takana.

Toinen ristiriita syntyy siitä, että yltiöindividualismin aikakaudellakin ihminen on sisimmässään laumaeläin, jonka omat tavoitteet, saavutukset, tarpeet ja toiveet ovat viime kädessä hyvin vähämerkityksellisiä biologisten lajiparametrien ja lajin kokonaisvaltaisen säilymisen kannalta. Vaikka ihminen haaveilisi saavuttamattomasta, vain aniharva uskaltaa ja kykenee haaveitaan toteuttaa. Loput ajautuvat muun lauman vetovoimakenttään, jossa heitä odottaa perinteinen ”käy töissä, hanki kaksi lasta, auto ja koira, maksa kiinnelainaa ja lopulta kuole pois” -kohtalo.

Revolutionary Road tiivistää edellä mainitut ristiriidat paikoin kristallinkirkkaasti kuin kristalliyönä. Totuus parisuhteesta, elämän haaveista ja niiden lohduttomasta hiipumisesta on viiltävän selvää, ja leikkaa syvälle. Ohjaaja Sam Mendesin näkemys samannimisestä kirjasta on kypsä ja tiivistävä, ja oman lisävivahteensa tuo, että naispääosassa on Mendesin vaimo Kate Winslet. Miespääosassa on Leonardo DiCaprio, joka on näytellyt Winsletin kanssa viimeksi Titanicissa täysin erilaisissa, yltiöromanttisen suurellisissa merkeissä.

Näyttelijävalinnoista johtuen on kutkuttavaa seurata entä–jos -ajatusleikkiä. Entä jos Revolutionary Road olisikin Titanicin jatko-osa, jossa pääpari olisi selvinnyt ja aloittanut tavallisen perhe-elämän tylsine töineen, tylsine naapureineen, tunnesiteiden hiipumisineen ja toteutumattomine haaveineen? Ehkä juuri tämän takia elämää suurempien romanssien on aina päätyttävä kuolemaan siinä vaiheessa, kun suhde on täydessä kukoistuksessa.

Wheelerien perhe (Winslet ja DiCaprio) haaveilee yhtä kaikki muutoksesta, elämän- ja elatusroolien vaihtamisesta päinvastaiseksi ja muuttamisesta Pariisiin. 1950-luvun urbaanissa lähiöelämässä muutos on vaikea, ja ympäristön paine kova. Elämänmuutoksen ja henkisten asetelmien muuttuminen johtavat lopputulokseen, joka on kaikille muille selvä paitsi Wheelereille.

Tarvitaan klassisten draamojen narri kertomaan totuus, kun muut eivät sitä uskalla tehdä. Narrin roolin ottaa mielenterveysongelmainen John Givings (Michael Shannonin Oscar-ehdokkuudella palkittu rooli), joka lyö totuuden pariskunnan silmille. Minimaalisesti, pienin elein ja puhumattomin sanoin kasvanut kriisi räjähtää täyteen mittaansa.

1950-luvun kuristavan lähiömentaliteetin esillepano on toteutettu historiallisesti ja visuaalisesti hienovaraisen autenttisesti. Elokuva kuvattiin studion sijasta aidossa lähiötalossa, ja kohtaukset kuvattiin suorassa järjestyksessä, alusta loppuun. Mendesin oivaltava tekotapa lisää ennestäänkin hyviin näyttelijäsuorituksiin lisäintensiteettiä ja tunnelatausta, näyttelijöiden ollessa tarinan kaaren lopussa henkisesti ja fyysisesti yhtä rasittuneita kuin heidän roolihahmonsakin.