Menestyksen hinta
American Beauty oli monien mielestä vuoden 2000 elokuvatapaus. Oscareita kahminut elokuva viehätti kriitikoiden ohella myös maksavaa yleisöä, mikä oli kelpo suoritus teokselta, jonka asiasisältö on monta piirua kriittisempää kuin kassamagneeteissa yleensä. American Beauty osoitti, että yhteiskuntakritiikki on vielä hyvin myyvää, jos se vain pakataan tarpeeksi houkutteleviin kääreisiin. Elokuva jatkaa omalla tavallaan amerikkalaisen elokuvan parhaita perinteitä: se tarjoaa hauskaa viihdettä, jonka ruusuisen pinnan alta paljastuu teräviä piikkejä. Douglas Sirkin elokuvien johdonmukainen amerikkalaisen unelman paljastaminen on tavallaan lähellä sen maailmaa.
Kevin Spaceyn loistavasti tulkitsema jokamies Lester Burnham on kurkkuaan myöten täynnä rahan perässä juoksevaa vaimoaan, henkistä huoraamistaan mainostoimistossa, etääntymistä tyttärestään ja omaa velttoa elämäänsä. Isä ei enää tiedä parhaiten, itse asiassa Burnhamin perheessä hän ei tiedä enää mitään. Naapurin everstin perheessä isä määrää tahdin, vielä heikommin tuloksin. Onnellista julkisivua ylläpitävät perheet ovat kriisissä, kun ulkokultaisen kuoren alta paljastuu tuskaa elämättömästä elämästä, seksuaalisia patoutumia ja huumeita.
Burnham huomaa elävänsä varjo-elämää, jossa todellinen elämä on jossain aidan toisella puolella. Mutta kun aidan toisella puolella on vain naapurin hyvin leikattu nurmikko, ei vaihtoehtoa menestysputkelle näytä olevan. Tavallisuus on kaikkein kauheinta, mutta sen vältteleminen johtaa vielä kauheampaan lopputulokseen, sillä nelikymppisen uuteen teini-ikään ei pelkkä punttien nostelu riitä. Henkilöhahmot ovat upeasti tyypiteltyjä kliseitä: teinivamppi, limanuljaska menestyjä, uranainen, jäykkäniskainen kapiainen sekä kaiken keskellä henkistä ja fyysistä potenssinkohotusta yrittävä toimistorotta. Ainoastaan nuorisossa on toivoa, sillä hämmentyneet teinit ovat tarinan ainoita sisäisesti tasapainoisia hahmoja.
American Beautya on pidetty kuvauksena keskiluokan pahoinvoinnista. Kuitenkin tulkintamalli, jossa elokuva palautetaan vain yhden yhteiskuntaluokan pelkojen ja toiveiden heijastumaksi, selittää huonosti sen maailmanlaajuista suosiota. Länsimaisen ihmisen menestyksestä maksama hinta on kova sekä kollektiivisesti että yksilötasolla, ja ehkä juuri siksi American Beautyn huumori uppoaa hedelmälliseen maaperään.
Yksilön vieraantumisprosessi materiaa palvovasta kulttuurista oli 1900-luvun taiteen suuria aiheita eikä Mendesin esikoisohjaus tuo tähän pitkään linjaan välttämättä mitään uutta. Mutta harvinaisen hauskasti ja irtonaisesti se pystyy aihetta käsittelemään välttäen liiallisen alleviivaavuuden tai etäännyttämisen tuoman angstin. Tuskaisuus oli tyypillistä eurooppalaisen modernismin vieraantumiskuvauksille, joissa porvarillisen elämän tyhjyys ilmeni kaukaisuuteen tuijottavien henkilöiden lasittuneissa katseissa. American Beauty kiertää onneksi tekotaiteellisen tiedostavuuden kuopat. Kuitenkin minkä se viihdyttävyydessä voittaa, sen se syvällisyydessä häviää. Varsinkin loppumonologi pehmentää tarinan ristiriitoja aivan turhan sovittelevasti. Jos vertailukohtana ovat Sirkin tai Robert Altmanin parhaat teokset tai vaikkapa Todd Solonzin kompromisseja kaihtavan likainen Onni, niin American Beauty jää sitenkin puolitiehen.
ks. ensi-ilta
Toimituskunnan keskiarvo: 3,6 / 8 henkilöä
Seuraava:
10 Things I Hate About You
Arvostelu elokuvasta 10 Things I Hate About You.
Edellinen: Terapian tarpeessa
Arvostelu elokuvasta Analyze This / Terapian tarpeessa.