Muukalainen valkokangas

Ratikassa mainokset ovat jo hehkuttaneet rinnastuksia Tarkovskiin, vaikka Muukalainen on vasta ohjaajansa Jukka-Pekka Valkeapään ensimmäinen pitkä elokuva, lopputyö Taideteollisesta korkeakoulusta. Muukalainen sai ensi-iltansa Venetsian elokuvafestivaalilla ja on saanut paljon huomiota muillakin eurooppalaisilla festivaaleilla. Kovia odotuksia aloittelevalle tekijälle. Tarkovskilta on kuvallisella puolella kieltämättä lainattu, mutta filosofointi ja melkein kokonaan puhekin puuttuvat tästä työstä. Puhumattomien ja synkkien suomalaisten myytti saa jälleen vahvistusta.

Poika ja äiti elävät syrjäisessä mökissä Suomen metsissä ehkä 1950-luvun tienoilla, isä on vankilassa. Arkinen elämä rikkoutuu, kun paikalle saapuu isän lähettämä muukalainen, joka tarvitsee suojapaikan hetkeksi. Tämän vierailun jälkeen mikään ei ole entisellään. Mitä todella tapahtuu, ja mikä on lapsen mielikuvitusta, jää lopulta katsojan päätettäväksi, vaikka aivan loppu saattaa vaikuttaakin hieman kömpelöltä vedolta.

Elokuvan varsinainen aihe on aina kiinnostava lapsen maailman kuvaus, lapsuuden painajaisten ja mielikuvien sekoittuessa todellisuuteen. Viimeisin mestariteos tällä saralla on meksikolaisen Guillermo del Toron Pan's Labyrinth (2006), johon väistämättä tämäkin elokuva rinnastuu. Samankaltaiset mystiset paikat ovat keskeisessä roolissa kummassakin elokuvassa. Muukalaisessa juoni on kuitenkin sivuosassa, täynnä pieniä herättäviä yksityiskohtia. Äänisuunnittelu ja kuvaus luovat suurimman osan tunnelmasta ja korostavat valittua näkökulmaa. Äänet ovat kovia ja esineet suuria kuten lapsen korvissa ja silmissä.

Pelottavia elementtejä ovat esimerkiksi yläpuolella kaikuvat kovat askeleet ja lumeen ilmestyneet jalanjäljet. Virolaisen säveltäjän Helena Tulven musiikki täyttää arkisetkin kuvat piilevällä jännityksellä. Kuvan etualalla on usein jotain peittämässä näkökenttää tai osa tapahtumista jää täysin kuvan ulkopuolelle, mikä korostaa pienen ihmisen näkökulmaa. On enemmänkin makukysymys, näkeekö tämän eläytymistä auttavana tyylikeinona vai liiallisuuteen menevänä kikkailuna. Muutenkin omaperäiseen ilmaisuun pyrkivien elokuvien kohdalla raja tekotaiteellisen ja vaikuttavan välillä on hienovarainen.

Muukalainen pistää kuvat tarinan edelle ja luottaa tunteiden herättämiseen alitajuisemmalla tasolla. Mieleen jää enemmän tunnelmia kuin uudenlaista ymmärrystä ihmisestä. Tämänkaltaisilla elokuvilla on myös oma paikkansa. Kokonaisuutena Muukalainen on mielenkiintoinen ja tyylitajuinen avaus, ja syvällisyyden kehittelyä ohjaaja voi jatkaa tulevissa projekteissa. Viime vuosien varsin keskinkertaisten suomalaiselokuvien rinnalla on piristävää nähdä näin kunnianhimoista yritystä.

Vitali Bobrov tekee eurooppalaisen elokuvan arkkityyppisen roolin: suloisen suurisilmäisen ja aina vakavan lapsen, tässä tapauksessa kaiken lisäksi puhumattomankin. Iloiset ja hymyilevät lapset näyttävät olevan harvinaisuus Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jorma Tommila tekee jälleen itsensä näköisen roolin kovana ja karuna miehenä. Hauskana yksityiskohtana elokuvassa esiintyvät koulutetut korpitkin ovat saaneet nimensä loppukrediitteihin.