Merijalkaväen mies kotikatsomo

Sam Mendesin kolmas pitkä elokuva on erinomainen rinnakkaisteos David Russelin Kolmelle kuninkaalle (1999). Kummatkin näkemykset pappa-Bushin masinoimasta Persianlahden sodasta ovat sen verran persoonallisin ja väkevin vedoin taiteiltuja, että niiden arvo tulee vuosien saatossa vain kasvamaan. Varsinaista sotimista ei elokuvissa ole kuin nimeksi, mutta nintendosukupolven amerikkaissotilaiden sielunelämään sukelletaan senkin edestä.

Merijalkaväen mies on tiivistetty Anthony Swoffordin omaelämäkerrallisesta bestselleristä ja se sisältää lähes kaikki mahdolliset jermuilun kliseet, jotka venytetään sysimustaksi parodiaksi kuin öljyllä levitetty autiomaa. Parodia singotaan jopa Robert Altmanin MASH-kulttiklassikon (1970) kantamille, jolloin ei enää tehdä parodiaa sodasta vaan jossa elokuva tekee jo parodiaa itsestään.

Kun aikoinaan luin Philip Caputon Vietnam-tilityksen Pelätä ja tappaa (A Rumor of War, 1977), tuli hyvin selväksi, että moderni sodankäynti on pahimmillaan viikkojen ja kuukausien odottamista, ajantappoa ja totaalista henkistä kärventymistä, ja jos jotain tapahtuu, se tapahtuu äkkiä ja on jo ohi ennen kuin kukaan edes tajusi mitään tapahtuneen. Tällainen todellisuus ei ole sitä, mistä menestyselokuvia tehdään. Merijalkaväen mies todentaa tämän vääräksi ainakin elokuvataiteellisena voittona.

Todellisuus on myös sitä, että unenpuute sekä jatkuva fyysinen rasitus yhdistettynä rajuun turhautumiseen ovat helppo keino koulia ihmisestä tappokone. Liipaisimen painamisesta tulee olemassaolon ehto, hengittämisrefleksin jatke, kuin happitilkka hukkuvalle. Ei mikään ihme, että Merijalkaväen miehessä amerikkalaissotilaat alkavat melkein tappaa toisiaan, kun sotaa ei kuulu ja vihollinen ei näy kuin kornina asetelmana teepöydän ympärille mustuneina ruumiina. Sota menee jossain edellä, ja kun se on saatu kiinni, se on jo ohi. Jep jep, minusta ei tullutkaan korttelini ensimmäistä kundia, jolla on varmistettu tappo.

Kun poika-Bushin Irakin retkestä saa tälläkin hetkellä lukea enevissä määrin epäilyksiä ja syytöksiä amerikkasotilaiden törkeistä ylilyönneistä, Vietnam kummittelee yhä voimakkaammin taustalla kuin taukoamaton mattopommitus. Merijalkaväen miehen jälkeen amerikkalaisten sotahommien kusemista ja pitkittymistä ei ole vaikea ihmetellä. Elokuvan veljeskunta muistuttaa hiekkalaatikkoretkellä kekkuloivaa maanisdepressiivistä mentaalipotilaiden etäosastoa, jolle ei kukaan normaalijärkinen uskaltaisi luovuttaa edes perunapyssyä. He kun saavat aikaan Ilmestyskirjan (1979) helikopterihyökkäyskohtauksen katsomisestakin muutakin kuin mieltä nostattavan elämyksen. Kuten päähenkilö monologissaan varsin yksikantaan toteaakin: lauma paatuneita runkkareita, joille on annettu rynkky ja katteeton lupaus tositoiminnasta.

Loistavasti ja uskottavasti näytelty elokuva uskaltaa keskittyä yksilö- ja joukkopsykologiaan. Hyytävin johtopäätös on velkaa Malickin Veteen piirretylle viivalle (1998): ihminen on loppujen lopuksi tässä maailmassa aina yksin eikä ihminen yksinään ole mitään. Nuorten miesten henkinen hajaannus tuntuu luissa ja ytimissä. Päähenkilön heitto "Eksyin tänne matkalla yliopistoon!" merijalkaväen kouluttajalle ei juurikaan naurata.

Merijalkaväen miehen tupla-dvd:n lisämateriaalit kannattaa katsoa yhtä huolella läpi kuin elokuvakin. Hyvin poikkeuksellisesti ne laajentavat katselukokemusta. Nipussa on myös liuta poistettuja ja täysipitkiä kohtauksia, joista muutaman kohdalla jäin miettimään ohjaajan perusteluista huolimatta, että olisin jopa halunnut nähdä ne itse elokuvassa. Katsokaa ja päättäkää, olenko väärässä.