Onneli, Anneli ja nukutuskello valkokangas

Onneli ja Anneli -elokuvat ovat kasvaneet neliosaiseksi elokuvasarjaksi, vaikka ohjaaja Saara Cantellin alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä trilogia. Marjatta Kurenniemen kirjoittamia kirjoa on neljä, joskin kolmen ensimmäisen kirjan ja neljännen kirjan välillä ehti vierähtää yli vuosikymmen. Cantell kuitenkin päätyi filmaamaan myös neljännen kirjan, Onneli, Anneli ja nukutuskello (1984), ja hyvä niin. Suomessa ei liiaksi tehdä lastenelokuvia ja Onneli ja Anneli -elokuvat ovat olleet laadukkaita.

Onneli, Anneli ja nukutuskello on yhtä eheä ja ammattitaitoinen kuin kolme aiempaakin elokuvaa. Pääosanesittäjien vaihtumiseen ei oikeastaan kiinnitä edes huomiota, sillä kokonaisuus on muutoin hyvin yhdenmukainen edeltävien elokuvien kanssa.

Tällä kertaa Onneli ja Anneli lähtevät naapuriensa Tingelstiinan ja Tangelstiinan hajamielisen keksijäveljen Vekotiituksen luokse. Maalla tytöt tapaavat erilaisia eläimiä ja saavat uuden ystävän. Yli-innokas insinööri kuitenkin uhkaa Vekotiituksen tilan idylliä tiehankkeellaan, jonka estämiseksi tarvitaan Vekotiituksen keksimää nukutuskelloa.

Aiempien elokuvien tapaan huoliteltu toteutus ja sujuva kerronta ovat Nukutuskellonkin vahvinta antia. Pienemmille katsojille tarinan merkitys yhteiskunnan uudisrakentamisjuonteineen jää hieman etäiseksi, mutta onneksi huomio kohdentuu pääosakaksikkoon ja eläimiin. Varsinkin possu Puustinen teki päiväkoti-ikäiseen valtaisan vaikutuksen.

Lapsikatsojan reagoinnista huomaa hyvin, mikä lastenelokuvissa on tärkeää: samaistuttavat lapsihahmot. Valitettavan usein kokoperheen elokuvissa aikuishahmoille annetaan kuitenkin tarpeettoman paljon tilaa, mikä heikentää lapsen näkökulmaa. Onneli ja Anneli -elokuvissa tähän ei ole onneksi liiemmälti sorruttu, joskin Nukutuskellossa aikuishahmot vievät välillä siinä määrin tilaa, että pienemmän katsojan intensiteetti elokuvaa kohtaan laskee. Onneksi Onnelin ja Annelin aikuishahmot ovat kuitenkin järjellisiä eivätkä äärimmilleen karrikoituja ilmeileviä idiootteja kuten valitettavan monissa kotimaisissa lastenelokuvissa on tullut nähtyä.

Puhdasta lapsinäkökulmaa lastenelokuviin toivoisikin enemmän, se toisi aikuiskatsojallekin kiinnostavamman ulottuvuuden elokuvaan kuin tarinoihin upotetut teennäiset viittaukset aikuisten maailmaan. Toki joskus näitä viittauksia syntyy ilman tarkoitushakuisuuttakin. Nukutuskellossa Jani Toivolan esiintyminen kaupungin julkisuushakuisena ja hieman kepulina pormestarina saa oman ulottuvuutensa suhteessa Toivolan kansanedustajantoimeen ja julkisuudessa riepoteltuihin asumis- ja taksikohuihin.

Onnelin ja Annelin elokuvallinen maailma edustaa sellaista harmonista idylliä, johon on hyvin miellyttävää tuudittautua ikään katsomatta. Tietoisuus elokuvasarjan viimeisestä osasta jättääkin jälkeensä hienoista haikeutta, sillä Onneli ja Anneli -elokuvat ovat puolenvuosikymmenen ajan taanneet teattereihin lähes vuosittain laadukkaan ja lapsiystävällisen koko perheen elokuvakokemuksen.