Onneli ja Anneli valkokangas

Suomalaisella lastenelokuvalle menee hyvin. Runsaan kuukauden aikana ensi-iltaan tulee peräti kolme kokoperheen kotimaista. Toinen Ella-elokuva tuli teattereihin vuodenvaihteessa ja helmikuussa on neljännen Risto Räppääjän vuoro. Välissä ensi-iltansa saa Onneli ja Anneli. Toivon mukaan tiivis ensi-iltatahti ei syö elokuvien katsojia vaan pikemminkin nostaa lapsiperheissä pientä buumia käydä elokuvissa.

Saara Cantellin ohjaama Onneli ja Anneli perustuu Marjatta Kurenniemen puolenvuosisadan takaiseen kirjaan Onnelin ja Anneli talo (1966). Neljän Onneli ja Anneli -kirjan sarja lukeutuu suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikoihin, joten elokuvasovitus on ollut lähinnä ajan kysymys.

Cantellilla on esikoispitkänsä Unnan ja Nuukin (2006) myötä aiempaa kokemusta lastenelokuvan tekemisestä, mikä näkyy Onnelin ja Annelin varmaotteisuudessa. Alkuperäistarinaa varsin uskollisesti noudattavassa elokuvasovituksessa visuaalinen ilme on huoliteltu ja elokuva on roolitettu tunnetuilla ammattilaisilla pääosakaksikkoa lukuun ottamatta. Onnelina ja Annelina valkokankaalla debytoivat Aava Merikanto ja Lilja Lehto. Heidän kemiansa sopivat hyvin yhteen.

Tarinassa Onneli ja Anneli ostavat löytämillään rahoilla itselleen talon ja pääsevät toteuttamaan monen lapsen unelmaa eli elämistä ilman vanhempien määräysvaltaa. Kyse on kuvitelman ja todellisuuden sekoittumisesta, josta puhutaan usein maagisena realismina. Onneli ja Anneli tuokin väistämättä mieleen Kaisa Rastimon Heinähatun ja Vilttitossun (2002). Tyylin ja tyttöpäähenkilöiden lisäksi elokuvissa on myös visuaalisesti paljon samaa.

Monissa tämän päivän lastenelokuvissa, kuten Risto Räppääjissä, aikuisista on tehty möykkääviä idiootteja. Onnelissa ja Annelissa tähän ei onneksi sorruta vaikka kerronnan näkökulma onkin lasten. Aikuishahmoja on toki hieman kärjistetty mutta normaaliuden rajoissa, mikä tekee elokuvasta ja tarinasta luontevan. Tarina on kerrottu lasten ehdoilla eikä mukaan ole ripoteltu aikuisia kosiskelevia sivujuonteita. Ratkaisu on hyvä, sillä lopputulos kunnioittaa kohderyhmää. Aikuisen silmissä verkkaisesti etenevän tarinan suvantokohdat ovat toissijaisia.

Onneli ja Anneli on ammattitaidolla tehty lastenelokuva, mutta osiensa summaa suuremmaksi teokseksi se ei kasva. Jotakin puuttuu. Koko perheen elokuvat ovat viime vuosina osoittautuneet taloudellisesti hyvin kannattaviksi. Tämä on johtanut laskelmoidusti tuotettuihin elokuviin, mikä valitettavasti näkyy Onnelissa ja Annelissakin. Nykyisissä lastenelokuvissa ei ole enää samaa taiteellista kunnianhimoa, jota kotimaisissa kokoperheen elokuvissa oli vielä vuosituhannen alussa Heinähatun ja Vilttitossun aikoina.