Kohtaamisia valkokangas

Saara Cantellin Kohtaamisia on seitsemän pienen tarinan elokuva, joka taltioi puhuttelevan ajankuvan 2000-luvun Suomesta. Tässä mielessä se on merkittävimpiä kotimaisia elokuvia sitten Jarmo Lampelan Joen (2001). Elokuvan, kuten taiteen yleensäkin, yksi tärkeimpiä ominaispiirteitä on toimia tallenteena ja muistina omasta ajastaan.

Kohtaamisia on Joen tavoin episodielokuva. Episodit ovat itsenäisiä, mutta lomittuvat toisiinsa ja muodostavat yhdessä isomman kokonaisuuden. Pienissä tarinoissa kerrotaan tavallisista ihmisistä ja heidän kohtaamistaan asioista ja ongelmista. Samalla filmille on tallentunut mikrohistoriallisesti kiinnostava otos tämän päivän Suomesta.

Kiinnostava siksi, että Cantell on kirjoittanut tarinoidensa hahmoista juuri tavallisia ihmisiä, jotka on kuvattu tavallisessa ympäristössä. Käsitellyt teemat ovat arkisia, aitoja, sellaisia joista lähes jokaisella on omakohtaisia kokemuksia. Samaistuminen tarinoihin ja hahmoihin on helppoa. Tai sanoisiko kouriintuntuvaa, sillä kohtaukset tulevat lähelle, suorastaan iholle. Tunne ja intensiteetti ovat jotain sellaista, mihin elokuvassa ylletään vain harvoin.

Cantellin valitsemalla tekotavalla on ollut merkityksensä. Jokainen tarina, kohtaaminen, on oma kohtauksensa, joka on tehty yhdellä kuvalla ilman leikkauksia. Pisimmät kohtaukset ovat vartin luokkaa. Niiden sujuva toteuttaminen on vaatinut harjoittelua. Tämä korostuu erityisesti näyttelijöiden suorituksissa. Näyttelijäntyö on parasta mitä suomalaisessa elokuvassa on nähty vuosiin. Juuri näyttelijät tuovat elokuvan iholle. Harvoin fiktiiviset ja tarkkaan käsikirjoitetut kohtaukset tuntuvat katsomossa asti näin aidoilta. Varsinkin Jenni Banerjeen suoritus elämästään kontrollin kadottaneena nuorena äitinä on pysäyttävä.

Käsivaralta kuvatussa elokuvassa myös muoto tukee sisältöä. Marita Hällforsin kameratyöskentely on hallittua ja kaukana levottomasta kameran heilumisesta. Käsivarakuvaa on hyödynnetty esimerkillisesti. Vapaassa liikkeessä kamera myötäelää näyttelijöitä. Kuva on lähellä olematta tungetteleva. Tämä lisää entisestään elokuvan intensiteettiä.

Elokuvan visuaalinen ilme on tietoisen dokumentaristinen, millä korostetaan uskottavuutta. Tässä on onnistuttu. Kohtaamisia on hyvin aidon ja välittömän tuntuinen elokuva. Vain yksi kohtaus jättää etäiseksi. Petetyn perheenäiti-lääkärin ja rötöstelijän kohtaamiseen on vaikeampi uskoa. Tilanne on turhan absurdi suhteessa muihin – jo yksityiskohdissaan. Toisaalta elämä on usein absurdia, ja tälläkin kohtaamisella on merkityksensä elokuvan inhimillisessä kokonaistematiikassa.