Haikarat valkokangas

Warner Brothersilla on pitkä, aina 1930-luvulle yltävä perinne animaatioiden parissa. Legendaarisen Looney Tunes -sarjan myötä painopiste on ollut lyhytanimaatioissa ja pitkät teattereissa nähdyt animaatioelokuvat ovat olleet harvassa. Viimeksi sellainen nähtiin pari vuotta sitten mainion Lego elokuvan (2014) myötä.

Onnistuessaan pitkä animaatioelokuva on tuottoisaa bisnestä ja markkinoilla on nykyään paljon kilpailua, ja Warnerillakin on lähdetty tosissaan leikkiin mukaan. Tällä kertaa tarinanikkariksi ja ohjaajaksi on palkattu komedioistaan tunnettu Nicholas Stoller, joka Pixarilla uraa tehneen animaattorin Doug Sweetlandin avustuksella on työstänyt koko pitkän animaation Haikarat.

Kuten me kaikki tiedämme, haikarat kuskaavat vauvoja, jotka ovat peräisin myyttisen haikaravuoren vauvatehtaasta. Bisneksen uudistamisen nimissä haikaravuoren johtaja on luopunut vauvojen kuskaamisesta ja siirtänyt haikaralaivueensa lennättämään nettikauppojen paketteja. Pomo on siirtymässä ylempiin tehtäviin ja jättää paikkansa nuorelle kyvylle, jonka ensi tehtävä on antaa potkut paikan ainoalle ihmisille, aikanaan toimittamatta jääneelle vauvalle, Tuulille, joka on juuri tullut aikuisikään. Ja tästähän ne ongelmat alkavat, varsinkin kun Tuuli vahingossa käynnistää hyllytetyn vauvatehtaan.

Alkuasetelmassa on ajan henkeen sopivaa potentiaalia, mutta homma lipeää sangen nopeasti tympeäksi mekkaloinniksi. Elokuvassa kirjaimellisesti huudetaan lähes koko ajan ja hahmot poukkoilevat sinne tänne. Kenties tällä on yritetty tavoitella Looney Tunesien menoa, mutta lopputulos on vain korvia raastavaa sekamelskaa. Tyylitajuttomuudessaan elokuva muistuttaa kovasti Stollerin aiempia komedioita.

Tarinan ja vitsien vääntäminen siitä, mistä vauvat tulevat, vaikuttaa oudolta aiheelta lastenelokuvaan. Oletetaanko, että lasten pitäisi uskoa haikaroiden tuomiin vauvoihin kuin joulupukkiin, vai että lapset ovat aikuisen tavoin tietoisia biologisesta lisääntymisestä, jolloin tarinan löylynlyömälle hölynpölylle voisi olevinaan nauraa?

Kohderyhmän lisääntymistietouttakin suurempi ongelma on logiikan puute itse tarinan sisällä. Jos haikarat vastaavat vauvojen tuomisesta, kuten tarinan alussa todetaan, niin mistä vauvat tulivat silloin, kun haikarat luopuivat vauvojen toimittamisesta? Elokuvan lopussahan – pahoittelut spoilaamisesta – haikarat palaavat vuosien jälkeen vauvakuskeiksi. Tupsahtivatko vauvat tässä välissä maailmaan biologista tietä ja ovatko haikaroiden tuomat vauvat lähinnä perheonnea parantavia bonuksia, kuten elokuva tuntuu vihjaavan?

Ylipäätään elokuvan ajatus- ja arvomaailma liittyen lasten hankkimisen syihin on hämmentävä. Vanhempien työkiireiden aiheuttama lapsen yksinäisyys on helppo ratkaista pyytämällä haikaroilta vauvaa leikkikaveriksi. Lasten yksinäisyys olisi oikeasti vakava teema, mutta se lakaistaan elokuvassa nopeasti maton alle katsomalla taivaalle ja huutamalla: "Hei, haikara, tuo vauva!"

Hollywoodin lastenanimaatiolta ei voi toki odottaa vakaviin teemoihin syventymistä, mutta rajansa on asioiden läskiksi lyömiselläkin. Lapsille suunnattu kulttuuri muovaa väistämättä keskenkasvuistenkin ajatus- ja arvomaailmaa, joten tekijöiltä sopisi odottaa jonkinmoista vastuullisuutta. Kaikkea ei voi kuitata huumoriin ja nauruun vetoamisella, varsinkin kun asiasta tehdään sellaista huumoria, jonka aukeaminen edellyttäisi vähintään teini-ikäistä katsojaa. Ja yli kymmenvuotiaan on vaikea kuvitella innostuvan Haikaroiden kaltaisesta mekastuksesta.

Haikarat lienee syyskauden lastenelokuvien kimarassa selkein pohjanoteeraus, jonka anti niin lapselle kuin aikuiselle on lähinnä ajanhukkaa.