Oli aikakin valkokangas

Richard Curtisin omaleimainen kirjoitustyyli ja pureva dialogi ovat tunnistettavissa jopa siinä määrin, että on helppo unohtaa hänen ohjaajan uransa koostuvan vain kolmesta elokuvasta. Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) tai Notting hill (1999) on helppo mieltää hänen elokuvikseen, vaikka ohjausvastuu olikin muualla. Viimeisimpänä valkokankaille saapuva Oli aikakin on romanttinen komedia, joka on höystetty aikamatkailulla. Se on Curtisin viimeisin ohjaustyö ja pohtii ajankäytön mielekkyyttä nostalgisin katsein.

Timin (Domhnall Gleeson) erityisen nolot uudenvuoden juhlat saavat uuden käänteen, kun hänen isänsä (Bill Nighy) kertoo hänelle suvun miesten erityislahjasta matkustaa ajassa taaksepäin. Mahdollisuus tarjoaa tilaisuuden korjata kaikki epäonniset treffit ja suusta päästetyt sammakot. Tim päättää käyttää uuden aikansa unelmiensa naisen löytämiseen, ja eipä aikaakaan kun näköpiiriin ilmestyy ihastuttava Mary (Rachel McAdams).

Aikamatkailu on elokuvan kannalta enemmänkin keino antaa uusi perspektiivi elämään kuin muuttaa omaa tulevaisuutta. Sääntöjen mukaan matkailu on mahdollista vain oman elämän sisällä, joten suuret historialliset muutokset eivät edes ole mahdollisia. Aikahypyt voivat tarjota mahdollisuuden rikastua tai upottautua suosikkiharrastusten pariin. Miten ajan käyttää, on jokaisen valittava itse. Yltiöoptimistiselle ja idealistiselle Timille se tarjoaa keinon punnita tyytyväisyyttään omaan elämäänsä ja tottumista siihen, että kaikkia virheitä ei tarvitse tai edes halua korjata.

Vaikka elokuvan teemat on helppo tiivistää siirappiseksi idealismiksi, Oli aikakin on yllättävän melankolinen elokuva. Sen ensimmäinen osa on selkeästi rakkaustarina ja sitä perinteistä Richard Curtisia. Aito syvyys ja elokuvan kiinnostavin anti löytyy kuitenkin Timin ja tämän isän välisestä suhteesta. Timin perhettä kuvataan tarttuvalla lämmöllä, ja tämä pieni yksikkö nouseekin elokuvan toisen puolen kantavaksi voimaksi. Curtisin jäähyväiselokuvaksi tarkoitetussa tarinassa on surullisten perhejuhlien tai luokkakokousten vire sekä nostalginen katse menneisyyteen, mikä ei yleensä ole yhtä voimakkaasti läsnä miehen muissa elokuvissa.

Curtisin elokuvien peruselementit ovat näkyvissä Oli aikakin -elokuvan rakenteessa. Ylempään keskiluokkaan sijoittuva tarina ei ole muuttanut henkilögalleriaansa juuri ollenkaan. Tim on hiljaisempi versio Hugh Grantin tunnetuksi tekemästä ja erityisesti Curtisin käsikirjoituksissa yleensä esiintyvästä tyypistä, joka rakastuu amerikkalaiseen naiseen. Anna Kareninan (2012) jälkeen nousuvoittoiselle uralle lähtenyt Domhnall Gleeson tuokin rooliin ujon poikamaista realismia ja muuttaa hahmoa pienieleisempään suuntaan.

Tutut elementit ovat läsnä, eikä elokuva Curtisin tyylistä pitämättömille tarjoakaan välttämättä mitään uutta. Kokonaisuutena hieman hajanaiseksi jäävässä, mutta yllättävän viehättävässä elokuvassa on jäähyväisten tuntua. Voi olla, että tämä ei ole viimeinen Curtisin käsikirjoitus, mutta se voi olla niistä henkilökohtaisin.