Toiveiden ja pelkojen kartastot

David Cronenberg on säilyttänyt johdonmukaisuutensa elokuvantekijänä, vaikka fanikunta ja tuotantoarvot liikkuvatkin eri suuntiin. Älykkäänä elokuvaesseistinä hän on hiljattain laventanut ilmaisuaan psykohistoriallisen pukudraaman (Dangerous Method) ja kapitalismikritiikin (Cosmopolis) kautta aina välineen ulkopuolelle asti (tuore Syöpäläiset-romaani). Sitä vasten pahamaineinen alkutuotanto on sekin syvästi filosofista keskustelua ihmisyydestä teknologian ja median rajoissa. Scanners (1981) ja Videodrome – tuhon ase (1983) eivät pohjimmiltaan niin eroakaan ohjaajan uudemmista töistä, vaikka ruumiin kauhua enemmän sisältävätkin.

Maps to the StarsLajityypillisesti Maps to the Stars (2014) on huomattavin irtiotto tekijänsä uralla. Siinä Hollywoodin porvarillisen pinnan alla muhivat pakkomielteet ja perversiot paljastuvat, kun perhetragedian osalliset pakotetaan kohtaamaan toisensa ja henkilökohtaiset pelkonsa. Bruce Wagnerin kirjoittamat kohtaamiset kasvavat sysimustaksi saippuaoopperaksi, ja näkymä unelmatehtaan kulissien takaiseen todellisuuteen on kylmäävä.

Neitokainen (Mia Wasikowska) palaa parantolasta tavoittaakseen rikkaan perheensä. Isä (John Cusack) on kaupungin silmäätekeviltä rahaa lypsävä guru ja poika (Evan Bird) lapsitähdestä sosiopaatiksi kasvanut varhaisteini. Äiti (Olivia Williams) hemmottelee lastaan silloinkin, kun tämä on lipsua huumevieroituksesta. Valtasuhteet ovat järkkyneet, mutta viha siskoa kohtaan on jaettua. Menneisyyden traumat ja vaiettu häpeä yhdistävät kaikkia.

Maps to the StarsToisaalla huomio jakaantuu narsistisen näyttelijättären (Julianne Moore) ja alalle pyrkivän autonkuljettajan (Robert Pattinson) välillä. Ensin mainitun uraa varjostaa nuorena kuollut äiti, jonka ikuinen kulttisuosio ottaa kirjaimellisesti päähän. Tämän alentava ylikävely ulottuu haudan takaakin ja ajaa naista kohti hulluutta. Tähtimyytin patologinen käsittely on elokuvan heikointa antia, mutta ei onneksi tärvele kokonaisuutta.

Tyylilleen uskollisena ohjaaja etäännyttää kliinisyyteen asti, silti inhimillisyyttä etsien. Häntä ei kiinnosta filmialan hedonistinen dekadenssi tai pramea ajankuvaus, vaan vallasta ja loistosta humaltuneiden starojen psykologia. Sosiaalinen vieraantuminen ilmenee esimerkiksi neuvottelupöydässä, jossa istuvat muistuttavat television puhuvia päitä. Kuvaan mahdutaan vain yksi kerrallaan, mutta kaikki kuuluvat samaan rahaa palvovaan heimoon. Kierolla yhteisöllä on norminsa, vaikka perinteiset arvot ovatkin kuolleet.

On Maps to the Stars kauhukuvakin, mutta henkinen sellainen. Eräänlainen Lynchin Mulholland Driven (2001) ja Altmanin Pelimiehen (1992) sekoitus. Säikyttelyn sijasta pelotellaan sosiaalisella näivettymisellä ja mielen pimentymisellä. Hollywoodin aaveet nousevat arvotyhjiöstä, jota lohduttomat yksilöt mammonallaan epätoivoisesti täyttävät.

Maps to the StarsElokuva on Cronenbergin ensimmäinen Yhdysvalloissa kuvattu tuotanto ja sellaisena ohjaajan madonluku pinnalliselle viihdeinstituutiolle ja sen lieveilmiöille. Paino on jälkimmäisellä, kun tähtien onttouttaan kumisevaa yksityiselämää raotetaan groteskin komiikan kautta. Pytyllä istuvan Julianne Mooren tivatessa laksatiivia vaivoihinsa, katsoja voisi moittia ohjaajaa sensaatiomaisuudesta, ellei silmänräpäyksessä huomaisi voyeurismin ja nähdyn metafyysistä yhteyttä. Nauru nousee yhteisymmärryksestä ohjaajan kanssa, tämän näyttäessä juuri sen mitä tirkistelyltä kaipaamme. Syyttä ei jätetä kuvaamatta paparazzeja, sillä niiden rooli on varattu katsojalle.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,7 /6 henkilöä