Wish I Was Here valkokangas

Arkisen elämän taitekohtien käsittely on amerikkalaisen independent-elokuvan pohjaton aarrearkku. Itärannikolla asuvien ja keskimääräistä koulutetumpien amerikkalaisten perhekriisejä on valkokankaalla setvitty vuolain sanakääntein lukemattomia kertoja. Joukkoon mahtuu aidosti vaikuttavia teoksia, kuten Ang Leen Jäämyrsky (1997), mutta luvattoman monet "älykköfilmit" ovat puuduttavia jorinointeja, joissa mitäänsanomattomien ihmisten turhanaikaisia huolia ja murheita vatvotaan uuvuttavuuteen asti ilman minkäänlaista laajempaan merkitykseen yltävää sisältöä.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Zach Braffin ohjaama Wish I Was Here erottuu itärannikkoelokuvien pahnanpohjimmaisista siinä, että elokuva sijoittuu aurinkoiseen Kaliforniaan ja Los Angelesiin. Aurinkoisesta miljööstä huolimatta tarina on kuitenkin totutun harmaa. Braff esittää pääosassa olevaa kolmevitosta perheenisää, jonka näyttelijäura ei urkene ja perheen elättäminen lepää vaimon (Kate Hudson) harteilla. Ahdinkoa lisää isoisän syöpä. Pappa ei voi enää rahoittaa  lasten opiskelua juutalaisessa yksityiskoulussa.

Elämän kommervenkit johtavat valintojen tekemiseen ja asioiden sekä ihmissuhteiden selvittelyyn. Näennäisesti arkisella otteella tehdyssä elokuvassa on hetkensä, mutta teos olisi kaivannut selkeästi ryhdikkäämpää ja persoonallisempaa otetta. Vakavaa pohjavirettä on yritetty keventää väkinäisellä huumorilla. Tyyliä on haettu Little Miss Sunshinesta (2006), mutta hahmot ovat aivan liian löysästi kirjoitettuja ja näyteltyjä, jotta komiikka toimisi. Braff elehtii kuin television sketsisarjassa, eikä lapsinäyttelijöistä ole saatu esiin riittävää luonnikkuutta. Eniten hukassa on Kate Hudson, joka ajelehtii velvollisuudentunteisen äidin roolinsa läpi kuin ulapalle unohdettu merimerkki.

Pohjimmiltaan kyse on perheen dynamiikkaan pureutuvasta draamasta, jolloin koiranpissa- ja käteenvetovitsit ovat väkinäisyydessään lähinnä vaivaannuttavia. Jonkinlaista otetta tarinaan saadaan isän ja lasten suhteen kehittymisestä sekä väistämättömän eli isoisän kuoleman kohtaamisesta. Tragiikassa olisi ollut tarinan voimavara ja laajempiin merkityksiin yltävä samaistumispinta. Arjen traagisuus kuitenkin vesitetään huonolla huumorilla, joka ei toimi tragedian tarvittavana vastavoimana, jotta lopputuloksesta voisi puhua tragikomediana. Tarinasta puuttuu dramatiikka.

Puolivillaisuus ja rohkeuden puute jättävät Wish I Was Heren indie-elokuvien tavanomaisen mitäänsanomattomuuden vangiksi. Puhutaan paljon, mutta sanotaan vähän. Ne elämän taitekohdat jäävät kaikesta alleviivaamisestaan huolimatta lopulta sisällön kannalta merkityksettömiksi.