A Dangerous Method kotikatsomo

Joskus sikari on vain sikari. On harvinaisen järkeenkäypää, että psykoanalyysin kehitystä avaavan elokuvan ohjaa David Cronenberg. Herran elokuvat keskittyvät ideoihin materian sijaan. Tietyllä tapaa Cronenbergin scifi-tuotanto jatkaa Carl Jungin (Michael Fassbender) villeimmistä visioista.

Ensivaikutelmaltaan kliininen draama rakentuu harvojen puheroolien varaan, mutta on vähäeleisyydessään koskettava. Sabina Spielreinin (Keira Knightley) suurieleiset pakkoliikkeet toimivat vastakappaleena muulle elokuvalle, joka nojaa pienieleiseen ja runsassanaiseen kommunikaatioon.

Harkitulla välinpitämättömyydellään A Dangerous Method muistuttaa A History of Violencea (2005). Kohtaukset ovat asetelmiltaan perinteisiä, mutta niihin on tarttunut lääketieteellisen etäisyyden lemu. Sujuvasti etenevän tarinan voisi paikoitellen sanoa etenevän liiankin helposti. Elokuva ei ole tutkielma löytämisen prosessista vaan ihmisluonteesta.

Huolimatta reilun vuosikymmenen aikamatkasta ja isoista nimistä, työnnetään elämänkertaliturgia syrjään. Kohtaukset eivät ole yksiulotteisia merkkihetkien läpikäyntejä. The Aviatorin (2004) tapaan viimeisen kuvan jälkeisen tarinan haluaisi nähdä.

Katsojan ja kertomuksen välinen asetelma muistuttaa terapeutin ja asiakkaan välejä. Elokuva tarjoaa hyvin vähän, jos haluaa tutustua psykoanalyysin lähtökohtiin ja kehitykseen. Pienen piirin liki trillerimäinen taistelu jää herkästi havaitsematta jos keskittyy vääriin asioihin, kuten minä tein ensimmäisellä katselukerralla.

Hyväksyttävyys on A Dangerous Methodin keskeinen teema. Oikeastaan vain oman vapauden tarpeensa sisäistänyt Otto Gross (Vincent Cassel, joka teki liki vastaavan roolin vuonna 2010 Black Swanissa) on sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hulttio on hylännyt tarpeen miellyttää edes isäänsä, perinteisistä auktoriteeteista ilmeisintä.

Suomessakin vielä pitkälle 1900-luvulle pyrittiin koulujärjestelmän avulla sulkemaan pois normista poikkeavat yksilöt. Apukoulut olivat ennen muuta tapa ylläpitää illuusio tasapäisestä kansakunnasta. Voisi tietysti sanoa, ettei moisesta tavoitteesta ole vieläkään luovuttu – keinot ja nimikkeet vain ovat muuttuneet.

Jungin ja Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) välisten sisältörikkaiden keskusteluiden laihin anti on niiden lääketieteellinen sisältö. Sen sijaan ne The Social Networkin (2010) tapaan kertovat ihmisen alkukantaisista peloista ja haluista.

Suurin osa ihmisistä vastustaa uutterasti tuntematonta. Biologisesti kyse on muutoksen pelosta. Yritykset ovat käyttäneet miljoonia saadakseen ihmiset keksimään uuden teknologian hyödyllisyyden, vain nähdäkseen samaisen tekniikan olevan osa ihmisen arkea vuosikymmen myöhemmin.

Elokuvan Freud, joka itsekin on korpimaaston kartoittaja, vastustaa kiihkolla mielestään epätieteellisiä metodeja. Oman aseman ja sen mukana kulkevan julkikuvan puolustaminen on tärkeämpää kuin omista lähtökohdista luopuminen. Oman nerokkuuden takomia kahleita on vaikea murtaa.

Jung on kuin nuori Freud, joka haluaa romuttaa auktoriteettien muuraamat seinät. Kaksikon käymät keskustelut edustavat niitä ikiaikaisia väittelyitä, joita nuoret lupaukset käyvät vanhojen jäärien kanssa. Entinen vallankumouksellinen estelee valtakunnan sisältä nousevaa kapinaa.

Vaikka A Dangerous Methodin avulla tuskin läpäisee edes alkeellisinta psykologian kurssia, onnistuu se paljastamaan teoriauskovaisten pahimmat pelot. Jung, Freud, Gross ja Spielrein kukin osoittavat, miten ihmismielen tutkimiseen ei ole olemassa vain yhtä oikeaa väylää. Innovaatioille on aina tarvetta, sanovat puhelimella tarvitsee vain puhua ja tekstata -ihmiset mitä tahansa.