Sarjamurhaajan elämäntyö
The House That Jack Built on vaikeaa katsottavaa. Kyseessä on kaksi ja puoli tuntia pitkä kavalkadi graafista väkivaltaa, misogyniaa ja nihilismiä. Etäännyttävyydessään se jättää varjoonsa kaikki ohjaaja Lars von Trierin aiemmat työt. Cannesin elokuvajuhlilla järjestetyn ensi-illan aikana lähes puolet katsojista poistui salista kesken näytöksen.
Vielä viikko elokuvan näkemisen jälkeen on kuitenkin vaikea sanoa, onko kyse puhtaasta katsojien kiusaamisesta vai haastavasta taiteesta. Samaa keskustelua on toki käyty tämänkaltaisen kuvaston äärellä ennenkin. Mieleen nousevat sekä Pier Paolo Pasolinin Salo – 120 Sodoman päivää (1975) että Michael Haneken Funny Games (1997).
Elokuva seuraa sarjamurhaaja Jackia (Matt Dillon), joka on matkalla helvettiin. Matkan aikana Jack tunnustaa veritekojaan Verge-nimiselle matkaseuralaiselle (Bruno Ganz). Asetelma on suoraan Danten Jumalaisesta näytelmästä. Von Trier on tuttuun tapaansa jakanut tarinan osiin. Jokaisessa osiossa esitellään yksi Jackin tekemä murha.
Veriteoissa revitellään armotta kulttuurisilla kipukohdilla, kuten naisvihalla, eläinrääkkäyksellä ja lapsiin kohdistuvalla väkivallalla. Irvokkuutta lisää elokuvan omituinen komediallinen pohjavire. Jackin kömpelöt veriteot ovat sotkuista koheltamista ja tappamista säestää aika ajoin David Bowien kepeästi svengaava kappale Fame.
Vaikutelma on hyytävä. Kuin kuuntelisi epäsovinnaista vitsiä psykopaatin kertomana. Kaikki komedian tunnusmerkit ovat kyllä paikallaan, mutta pinnan alta huokuva kylmyys lamaannuttaa huumorin. Tämä on tietysti tavallaan sopivaa tarinalle, joka kerrotaan tunteettoman sarjamurhaajan näkökulmasta.
Murhakuvausten välissä Jack luennoi murhaamisesta korkeana taiteena. Tappamisen tematiikkaa lähestytään muun muassa arkkitehtuuriin, metsästyksen, runouden ja viinin valmistusprosessien kautta. Ontto ja itsesääliä tihkuva filosofointi, jolla Jack ”taiteensa” oikeuttaa, tekee hahmosta entistäkin luotaantyöntävämmän.
Miksi The House That Jack Built sitten on vastenmielisyydestään huolimatta kiinnostava elokuva?
Elokuvan edetessä annetaan selvästi ymmärtää, että kamaluuksia tekevä Jack edustaa ohjaaja von Trieriä itseään – natsi-kommentteja myöten. Tästä näkökulmasta eteen aukeaa yksi elokuvahistorian säälimättömimmistä omakuvista. Kyseessä ei ole vain tarina murhaajasta, vaan myös tutkielma taiteen ja taiteilijuuden ongelmallisuudesta.
Elokuvan tarjoamaa tulkintaa seuraamalla von Trierin provokatiivisesta urasta piirtyy surkea kuva. Kun Jack on harmissaan, että poliisit eivät johtolangoista huolimatta vangitse ja rankaise häntä, tuntuu kyvytön virkavalta edustavan kriitikoita ja katsojia. Aivan kuin von Trier toivoisi jonkun viimeinkin paljastavan hänen itsekkäät ja rumat tarkoitusperänsä. Ajatusta on vaikea karistaa arviota kirjoittaessa.
Huomaan kuitenkin olevani haluton lyttäämään The House That Jack Builtia. Jostain syystä elokuva ei jätä minua rauhaan. Se on saanut minut pohtimaan omia rajojani katsojana. Mitä kaikkea olen valmis sietämään etsiessäni merkityksiä taiteesta? Pyhittääkö arvostetun ohjaajan auktoriteetti mitä tahansa? Ja voiko taiteessa olla kiellettyjä aiheita?
Ehkä psykopaattisesta tappajasta kertovan elokuvan ei pidäkään olla helppoa katsottavaa. Jackin tarinaa voi lukea myös äärimmäisen pitkälle vietynä vastineena sarjamurhaajia mystifioiville true crime -sarjoille, jotka elävät nyt kulta-aikaansa. ”Tätäkö te todella haluatte nähdä?” elokuva tuntuu kysyvän.
Toisaalta mieleeni on hiipinyt myös epäilys, että The House That Jack Built on vain huolella suunniteltu ansa, jonka on tarkoitus saada analyyttinen katsoja jahtaamaan omaa häntäänsä. Elokuvan viittausverkosto on tiheä, mutta kenties kyse ei lopulta ole mistään muusta kuin yleisöjen kiusaamisesta taiteen varjolla. Pystyn mielessäni melkein näkemään von Trierin ilkikurisen virneen.
Kokonaisvaikutelmaa hämmentää sekin, että elokuvan viimeiset kohtaukset ovat visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa. Yli kahden tunnin piinan jälkeen von Trier muistuttaa, että halutessaan hän osaa luoda myös uskomattoman kaunista kuvakerrontaa. Lopputekstien rullatessa tunsin tulleeni mestarillisesti manipuloiduksi.
Ei liene yllätys, että The House That Jack Builtin typistäminen yksinkertaiseksi tähtiarvioksi ei ole helppoa. Välillä ajattelen sen olevan neljän tähden taide-elokuva, välillä taas yhden tähden arvoista roskaa. Varmaa on vain, että kyseessä on haastava ja armoton elokuvateos. Sitä on samanaikaisesti vaikea unohtaa ja suositella kenellekään.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,8 / 5 henkilöä
Seuraava:
Van Gogh – Ikuisuuden porteilla
Julian Schnabel ja Willem Dafoe välittävät Van Goghin subjektiivisen kokemuksen suhteessa taiteeseen ja elämään.
Edellinen: Gloria Bell
Gloria Bell on uskollinen uusintaversion muutaman vuoden takaisesta chileläisdraamasta Gloria.