Elokuvallisuus jää aiheen jalkoihin

Viime vuosina eri puolilta maailmaa paljastuneet katolisen kirkon piirissä tapahtuneet lasten hyväksikäyttötapaukset ovat kuohuttaneet laajasti. Arkaa aihetta on käsitelty elokuvissa, kuten muutaman vuoden takaisessa Oscarilla palkitussa Spotlightissa (2015), joka pureutui aiheeseen tutkivan journalismin näkökulmasta. Ranskassa vaiettuun hyväksikäyttöön on tarttunut maansa tunnetuimpiin nykyohjaajiin lukeutuva François Ozon tosipohjaisella elokuvallaan Jumalan armosta.

Grâce à DieuBerliinin elokuvajuhlilla Grand Jury -palkinnon voittaneen elokuvan taustalla ovat painavat tositapahtumat papin harjoittamasta poikien hyväksikäytöstä. Arkaluontoisuutensa takia tapaus on haluttu kätkeä vallinneeseen vaikenemisen kulttuuriin. Elokuvan julkaisu yritettiin jopa oikeustoimin estää syytettynä olevan papin asianajajien toimesta.

Ozon on rakentanut elokuvansa uhrien näkökulmasta. Keskeisin henkilö on nelikymppinen Alexandre Guérin, joka haluaa selvittää lapsena kokemansa vääryyden kirkon ja väärintekijän itsensä kanssa. Kirkon taholta tapahtunutta ei kiistetä, mutta asiaa kierrellään eikä siihen haluta oikein tarttua. Vaikka Alexandren osalta mahdollinen rikos on vanhentunut, hän jättää lopulta rikosilmoituksen, ja poliisin esitutkinta paljastaa muita uhreja. Hyväksikäytetyt organisoituvat saadakseen tapahtuneille väärinkäytöksille julkisuutta, mikä loisi painetta poliisille ja syyttäjälle. Katolisessa kulttuurissa kirkon rooli on huomattava eikä kirkkoa vastaan asettuminen ole helppoa.

Grâce à DieuUhrien näkemykset eivät asian suhteen ole kaikilta osin yhtenevät. Hyväksikäytön esiin nostamisesta ja väärintekijän tuomitsemista ei ole epäselvyyttä, mutta näkökulmissa asiaan ja käytettäviin keinoihin on eroja. Parhaimmillaan elokuva on tämän moniäänisyyden äärellä sekä pureutuessaan uhreihin henkilökohtaisemmilla tasoilla, mikä avaa hyväksikäytön merkityksiä muun muassa identiteetin kehittymiselle.

Elokuvan saama huomio on painavan sisältönsä suhteen perusteltua, mutta sisällölliset ansiot eivät pelasta elokuvaa sen rakassoutuiselta kerronnalta. Liki kaksi ja puolituntisen elokuvan ensimmäinen tunti käy läpi Alexandren ja kirkon keskinäistä selvittelyä, mikä tapahtuu hallitsevissa määrin ääneen luettujen kirjeiden avulla. Sisällön kannalta ratkaisu on ymmärrettävä, mutta erityisen elokuvallisesta kerronnasta ei ole kyse. Elokuvan jännitteellinen juoni ei myöskään liiemmin kehity ensimmäiseen tuntiin, jonka tarkoitus on lähinnä pohjustaa jälkimmäisen puolentoista tunnin aikana läpikäytävää uhreihin keskittyvää tarinaa.

Grâce à DieuTuotteliaana ohjaajana Ozon on tehnyt elokuvia hyvinkin erilaisista painarvoa omaavista aiheista, mutta niiden aukikertomisessa hän ei aina ole elokuvallisesti täysin onnistunut. Jumalan armostakaan ei lyö läpi elokuvakerronnallisesti. Kokonaisuus näyttäytyy ammattimaisen kliiniseltä suoritukselta, josta puuttuu tarvittava intensiteetti. Tarina ei vie samalla lailla mukaansa kuin vaikkapa Spotlightissa. Toki tulokulmat aiheeseen ovat erilaiset, mutta tärkeäkin sisältö tarvitsee sujuvasti etenevän kerronnan toimiakseen elokuvateoksena. Aihe tulee elokuvan puitteissa kuulluksi, mutta sanoman painoarvoa olisi voinut kerronnallisesti tehostaa.

Jumalan armon kohdalla on huomioitava myös tulkintaan ja vastaanottoon vaikuttavat kulttuurierot. Kirkolla, sen vaikenemiskulttuurilla ja uskolla on elokuvassa hyvin keskeinen merkitys hyväksikäytön käsittelyn ohella. Katoliseen kirkkoon syvästi liittyvä institutionaalisuus ei välttämättä avaudu samoilla merkityksillä tapauskovaisille luterilaisille kuin katolilaisille. Suhtautumistavoilla kirkon merkitykseen on eri uskontokulttuureissa huomattavia eroja samankin uskontokunnan sisällä.

Grâce à DieuOzon vaikuttaisi kohdistavan kritiikkinsä nimenomaan vaikenemisen kulttuuria ylläpitävään instituutioon yksilöiden tai uskonnon sijaan, mikä on viisas ratkaisu. Lapsia hyväksikäyttänyttä pappia ei puolustella, mutta häneen kohdistetaan myös inhimillistä ymmärrystä. Kyse on sairaasta ihmisestä, joka olisi tarvinnut apua, mutta jonka ongelmia ei kirkon piirissä haluttu nähdä, koska niitä ei pidetty sopivina. Tämä ei tee väärintekijästä syytöntä tai hänen teoistaan hyväksyttäviä, mutta osoittaa välinpitämättömyyden merkityksen inhimillisen kurimuksen syventäjänä. Ilmiö, joka yhteiskunnassa on varsinkin valtaapitävien taholla valitettavan yleistä aihepiiriin katsomatta.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /2 henkilöä