Suoraan seinään valkokangas

Saksan suuri turkkilaisvähemmistö alkaa olla jo sen ikäinen, että se kykenee synnyttämään omaehtoisia kertomuksia, jotka eivät enää ole sidoksissa pelkästään kulttuurien yhteentörmäyksiin. Fatih Akin on Saksassa syntynyt elokuvaohjaaja, jonka töissä vaikkapa Hanif Kureishin tapaan näkyvät selvästi tekijän etniset juuret, vaikka pääpaino heidän elokuvissaan on ihmissuhdekuvauksissa. Berliinin elokuvajuhlilla palkittu Suoraan seinään kertoo pohjimmiltaan surumielisen rakkaustarinan, jonka yllättäviin käänteisiin ympäröivällä maailmalla tuntuu olevan vain vähän vaikutusta. Varmuuden vuoksi ohjaaja on korostanut, että hänen elokuvansa henkilöt eivät yritä edustaa tyypillisiä saksanturkkilaisia.

Cahit (Birol Ünel) on nelikymppinen, kapakoissa työnsä ja vapaa-aikansa viettävä juoppo, Sibel (Sibel Kekilli) vanhoillisen perheensä pauloista pois kamppaileva nuori nainen. Molemmat käyttäytyvät hurjan itsetuhoisesti ilman kovinkaan vakuuttavasti esitettyä syytä. Leskeksi jäänyt Cahit haluaa muka juoda itsensä tainnoksiin unohtaakseen, Sibel puolestaan sanoo haluavansa bailata ja naida mahdollisimman monen kanssa, mutta hänen jatkuva itseensä kohdistama väkivalta on kaukana hauskanpidosta. Pariskunta solmii kulissiavioliiton, joka mahdollistaa entistä hurjemman syöksykierteen.

Ohjaaja haluaa elokuvallaan ilmeisesti kertoa rosoisen hullun rakkauden tarinan siitä, miten kaksi maailman murjomaa ihmistä löytää toisensa vasta monta kertaa päätään seinään hakattuaan. Tämän hän tekee roiskuttamalla katsojan silmille tarpeettoman suuren annoksen verta ja visvaa. Elokuvan teossa on ollut monia vaikeuksia. Ilmeisesti amatöörinäyttelijä Sibel Kekillin takia elokuva on kuvattu kronologisessa järjestyksessä. Ratkaisu on ehkä pelastanut hänen näyttelijäsuorituksensa, mutta toisaalta on antanut mahdollisuuden tai pakottanut moniin tarinan muutoksiin. Ne tekevät elokuvasta toisinaan pitkästyttävän, toisinaan sekavan ja epäuskottavan.

Elokuvalla on silti ansionsa ja sen ryhti paranee loppupuolella, kun tapahtumat sijoittuvat Istanbuliin. Euroopan ja Orientin rajalla sijaitsevassa kaupungissa päähenkilöt löytävät tiensä pois äärirajoilta, jonne ovat henkisesti joutuneet. Helppoa ratkaisua karttava loppukäänne on surumielinen kuin kaupungin näköalapaikalla musisoivan yhtyeen laulu, joka rytmittää hajanaista kerrontaa antiikin tragedian kuoron tapaan. Vasta nyt huomio kiinnittyy monikerroksiseen turkkilaisen kulttuuriin, jossa mikään ei ole niin kuin pinnalta näyttää. Istanbulissa se ei kuitenkaan häiritse samaan tapaan kuin Saksassa.

Suurimman osan elokuvasta ottaa itselleen kuitenkin ohjaajan ystävä, näyttelijä Birol Ünel, jolle elokuvan miespääosa on luotu. Kieltämättä hän on vaikuttava desperaadon osassaan, mutta vähempi melskaaminen olisi johtanut luultavasti paljon mielenkiintoisempaan lopputulokseen. Elokuvan tarina kun edellyttäisi suurempaa hienovireisyyttä kuin sen päänäyttelijät kykenevät itsestään antamaan.