Soul Kitchen valkokangas

Nykytilanteessa, jossa yhä suurempi osa Suomen teattereissa nähtävistä elokuvista on Hollywoodin liukuhihnatuotantoa, on jokainen levitykseen pääsevä paikallisväriä sisältävä ei-amerikkalainen teos lajiin katsomatta tervetullut tapaus. Muun muassa hienoista Suoraan seinään (2004) ja Taivaan reunalla (2007) -elokuvistaan tunnettu turkkilaistaustainen Fatih Akin on ohjaaja, jolta paikallisväriä taatusti löytyy. Uutuus Soul Kitchen sijoittuu tekijän kotikulmille, eri etnisiä taustoja edustavien henkilöiden kansoittamaan Hampuriin.

Kreikkalaiset sukujuuret omaavan päähenkilö Zinosin (Adam Bousdoukos) ravintolabisnes kangertelee: vaikeuksia aiheuttavat niin tonttia havitteleva liikemies kuin murjun kuntoa arvostelevat terveystarkastajatkin. Lisäksi hänen tyttöystävänsä on muuttamassa Shangaihin, tarjoilijaan ihastunut veli (Moritz Bleibtreu) kärkkyy töitä vankilatuomion välttääkseen ja yrittäjän selkäkin prakaa. Onnellisten sattumien kautta ”Soul Kitchenistä” muodostuu kuitenkin lopulta suosittu tanssipaikka, mutta uudet ongelmat väijyvät jo nurkan takana. Miten käy veljesten rakkaussuhteiden?

Edellä kuvatusta juonikuviosta on jo pääteltävissä, että kyseessä on ohjaajansa ilmeisen tietoinen harppaus mutkattoman kokkauskomedian pariin. Akinin aiempien teosten vaikuttavuutta odottavat katsojat joutuvat siis pettymään pahasti, sillä Soul Kitchenistä puuttuu tyystin ohjaajan aiempien elokuvien synkkyys ja rankkuus. Sitä vastoin tyylipuhdas hömppäleffa vannoo sympaattisuuden ja hyväntuulisuuden nimiin. Tuloksena on melko mitäänsanomatonta kertakäyttöviihdettä, josta edeltäjien tunnelmallisuus ja elämänmakuisuus ovat kaukana.

Toisaalta teos on tällaisenaankin mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin Atlantin toiselta puolelta kantautuva tusinatavara. Akinin persoonallinen ote näkyy elokuvassa paikoitellen mihinkään etenemättömästä ja asetelmallisesta juonesta huolimatta. Osa koomisista henkilöhahmoista ja vitseistäkin toimii yliyrittämisestä huolimatta. Käytetty huumori on myös astetta valtavirtaelokuvaa hurtimpaa, mikä ilahduttanee joitakin katsojia. Valopilkkuihin lukeutuu niin ikään ravintolassa soiva musiikki, joka on kieltämättä erinomaista.

Miellyttävät tyylielementit eivät kuitenkaan riitä korvaamaan heppoisen tarinan puutteita, sillä romantiikan ja ajatussisällön ei pitäisi olla toisiaan poissulkevia elementtejä elokuvassakaan. Akinin tasoiselta ohjaajalta on mielestäni lupa odottaa parempaa, olkoonkin että hengähdystauolta tuntuvan Soul Kitchenin tyylilaji on hänelle uudentyyppinen aluevaltaus – ”sielunruokaa” tästä tekeleestä kun ei nimensä vastaisesti juurikaan löydy.