Koskinen valkokangas

Manselaisen komisario Koskisen tapauksia luotaava sarja on pikavauhdilla edennyt toiseen tulemiseen. Kauden starttia promotaan elokuvateattereissa kakkoskauden kahdesta alkujaksoista koostetulla leffalla Koskinen.

Merkille pantavaa on, että päätös Koskisen uudesta kaudesta tehtiin jo ennen ensimmäisenkään jakson esitystä. Sarjaan on ollut kova usko, ja hyvin on panostus kannattanut. Koskinen on Ruudun katsotuin sarja kautta aikain. Mielenkiintoista nähdä, miten leffan ja suoratoistosarjan symbioosi luontuu. Kovimmat koskisfanit jaksanevat raahautua teatteriin asti ja muut seurannevat tarinaa suoratoistona viikon annoksina. Mukavaa olisi, jos Elisa-Viaplayn lisäksi muutkin kotimaiset sisältöpalvelut laittaisivat koko kausia kerralla ahmittavaksi.

Koskisen käsikirjoitus perustuu Seppo Jokisen Vilpittömässä mielessä (2003) teokseen. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa suhteissaan kärsivät henkilöt löytävät netin syövereistä jalomieliseltä vaikuttavan auttajan, joka omaa tehokkaat keinot häiriköiden vaimentamiseen.

Harmaan sävyinen asetelma toimii hyvin taustakehyksenä. Kirjan sanoma välittyy ja laittaa pohtimaan oikeutetulta vaikuttavan oman käden oikeuden mahdollisuutta. Kovin useinhan on niin kirjallisessa kuin kuvallisessa fiktiossa nähty jo aiemminkin tätä samaa asetelmaa. Hämäläisessä kiireettömässä maailmassa ei kuitenkaan turhaa riehuta tai tapeta.

Tarinan moraalinen viesti kiteytyy tyylikkäästi lopussa, kun Koskinen kysyy selviäjältä, tuleeko mieleen syytä, miksi juuri hänestä yritettiin hankkiutua eroon. Ja eipä tietenkään tule. Viesti on jokseenkin nihilistinen. Ihmisen käytös harvemmin muuttuu, jos siihen ei ole riittävän itsekästä motiivia.

Sarjakytky näkyy positiivisesti todella lyhyissä loppukrediteissä. Kerrankin ehtii helposti katsoa ne läpi heti salista poistuessa.

Käsikirjoituksesta vastaavat enemmän teatteriskenessä vaikuttaneet Riku Suokas ja Heikki Syrjä, jonka serkku Martti heittää henkevän roolin patologina. Tuotantoyhtiöllä on ollut älyä palkata hankkeeseen mukaan kokenut ex-poliisi Kalevi Puonti konsultiksi. Hän kykenee realistisesti tarkentamaan poliisin nykyaikaisia tutkintametodeja viihtyvyyden kärsimättä. Nykyisin Puonti toimii muiden mediahommiensa ohessa dekkarikirjailijana, mikä on varmasti auttanut sarjan vetävyyden toteutuksessa.

Tuotantoa on siunattu erinomaisella pääosan esittäjällä. Eero Aho ei kenties täysin vastaa kirjan hahmoa, mutta kuvissa saakin olla paremman näköinen. Toisaalta Aho on harvoja päteviä kotimaisia kuvallisia ilmaisijoita, jotka jaksavat luottaa katsojan hahmotustaitoon repliikeittäkin.