Sooloilua valkokangas

Emma (Saija Lentonen) on urbaani sinkkunainen, jonka ihmissuhteet eivät kestä kuin hetkittäisesti. Työura toimittajana vaatii aikaa ja miespuoliset ystävätkin suhtautuvat neitokaiseen vain yhtenä jätkistä. Erokriisinsä keskellä Emma päätyy haastattelemaan menestyksekästä ja menevää kapellimestaria Joelia (Kari-Pekka Toivonen), jota hän aluksi vihaa. Sattumalta myös Joel on eronnut samaan aikaan, ja kumpikin on eronnut samalla lentokentällä, saapuvien ja lähtevien ihmisten symbolisessa tyyssijassa.

Ennen kuin Emma huomaakaan, hän on rakastunut, raskaana ja asuu talvisen metsän keskellä olevassa talossa, jonne majoitetaan myös Joelin dementoitunut ja katkera äiti (Kristiina Elstelä). Samaan aikaan Joel heiluu ympäri Eurooppaa johtamassa orkesteria, ollen miestennielijäviulisti Larissan (Minttu Mustakallio) vamppausyritysten kohteena.

Katja Kallion romaaniin perustuva Sooloilua on pohjimmiltaan puhdasta ihmissuhdehömppää, sanan positiivisessa merkityksessä. Lauri Nurksen ohjauksen kepeän viihdekuoren alla muhivat suomalaisenkin nykykulttuurin perimmäiset ongelmat, eli yhä paheneva hedonismi, yhteishengen rippeidenkin korvaantuminen egoistisella narsismilla sekä mielipuolisen vaativaksi käyvän työelämän hinta ihmissuhteille.

Osmo Soininvaaran kirja Vauraus ja aika (2007) esittää, että ihmiselämän laatu ei ole enää aikoihin parantunut varallisuuden lisääntymisen takia, pikemminkin päinvastoin. Soininvaaran mukaan työaikoja tulisi lyhentää ja elintasovaatimuksista tinkiä jonkin verran, sillä mitä pidemmiksi työpäivät käyvät ja mitä kireämmäksi työelämä käy tuottavuuden nimissä, sitä repaleisemmaksi ja ohuemmiksi käyvät ihmisten henkisen hyvinvoinnin perusteet.

Sooloilua-elokuva sivuaa vastaavia ongelmia laitoksissa makaavine terveine vanhuksineen sekä täysin alaisistaan piittaamattomine johtajineen, joista Jani Volasen hahmo on karikatyyrimäisyydessäänkin osuva. Komediallisen romanttinen draama keskittyy kuitenkin eniten nykyihmisten ongelmiin kohdata toisensa aidosti. Miten olla yhdessä, kun toinen on aina yksin? Ja miten pitää parisuhteesta kiinni, kun toinen ei reagoi, tai peräti pettää puolisoaan työtoverin kanssa?

Notkea kerronta, toisiinsa hyvin risteävät teemat sekä onnistunut henkilöohjaus toimivat. Teknisellä puolella on kerrankin nostettava hattua äänipuolen väelle, sillä epäselvän muminadialogin ja musiikin valtaisan pauhun sijasta äänimaailma on tasapainossa. Kuulostaa kenties itsestäänselvyydeltä, mutta sadan vuoden filmihistoriasta huolimatta se ei sitä suomalaisissa elokuvissa todellakaan ole.

Elokuvassa ja sen henkilöhahmoissa on selvästi enemmän sydäntä ja lämpöä kuin vaikkapa takavuosien Levottomissa ja muissa edellä mainitun tunteettoman hedonismin ylistyksissä, joissa urbaanien citysinkkujen elämä kuvattiin pelkäksi ottamiseksi, jättämiseksi, panemiseksi ja pinnallisuuden ylistykseksi. Varsinkin Kristiina Elstelän rooli Lea-mummona on inhimillinen ja todellinen, yhtä aikaa koominen ja traaginen.

Myös Saija Lentosen luonteva esiintyminen ja herkän ilmeikäs tulkinta vetoaa paatuneeseen mieskatsojaankin. Sen sijaan Joel jää hieman yksiulotteiseksi ja pinnalliseksi, ja kapellimestarin kyyneleetkin vaikuttavat krokotiilinkyyneliltä. Toisaalta tämä voi olla tarkoituskin, niin narsistisen oloinen hahmo Joel alkujaan on.

Pieneksi kauneusvirheeksi onkin laskettava se, että Sooloilussa annetaan lajityypin lainalaisuuksien myötä ymmärtää, että tietoiset härskit petokset on mahdollista sovittaa. Kun tarpeeksi rakastaa tai antaa anteeksi, toiset ihmiset voivat muka muuttua. Tosin "ei uskoa, ei toivoa, ei rakkautta" saattaisi olla huono motto romanttiselle komedialle, vaikka se kuinka heijastaisi reaalitodellisuutta, jossa valo rakkauden tunnelin päässä on turhan usein tavarajuna.