Kun sukupolvien välillä ei olekaan kuilua

Uusiseelantilaisen näyttelijän Matthew J. Savillen ensimmäinen pitkä ohjaustyö, Isoäiti, vaikuttaa näennäisesti tavalliselta perhetarinalta. Teini-ikäinen poika joutuu vastentahtoisesti auttelemaan etäiseksi jääneen isoäitinsä hoivaamisessa, ja vähitellen sukupolvien välille löytyy yhteys, kuten tämän tyyppisissä tarinoissa on tapana. Savillen itsensä kirjoittaman elokuvan edetessä painotukset vakavoituvat ja hahmojen kautta rakentuu varsin syvälle katsojan emootioihin johtavia polkuja.

JuniperIsoäidin voimavara on vähitellen, liki huomaamatta, syventyvä tarina teemoineen ja tunnelmineen. Vakavienkaan aiheiden äärellä ei sorruta synkistelyyn vaan elämänmakuinen, paikoin rietaskin huumori on vahvasti läsnä.

Savillen elokuvassa on samaa maanläheisyyttä kuin aikanaan Little Miss Sunshinessa (2006), jossa komedia osaltaan kumpusi draamasta ja tragediasta. Isoäiti on perusvireeltään Little Miss Sunshinea vakavampi, mutta elokuvia yhdistää se, miten perusinhimillisten tragedioiden äärellä elämän voimavarat löytyvät perheestä, perheen ongelmista huolimatta.

JuniperAvainasemassa on empatia, mikä edellyttää toisen ihmisen tuntemista ja hänestä välittämistä. Toista ei voi tuntea tutustumatta häneen. Kaikilla ihmisillä on näennäispuheiden ja -tekojen muodostama suojakuori, jonka sisään pääsevät vain lähimmät ihmiset, ja tämäkin edellyttää toimivaa vuorovaikutusta. Savillen elokuvassa juuri isoäidin ja pojanpojan keskinäinen vuorovaikutus on keskeisintä ja kiehtovinta, joskaan muutkaan ihmissuhteet eivät ole tarinassa merkityksettömiä.

Charlotte Rampling on suvereeni giniä kittaavana isoäitinä. Äkeästä mummosta huokuu alusta lähtien lämmin ymmärrys elämää kohtaan. Ikääntymistä on elokuvissakin alettu käsitellä yhä moninaisemmin. Elämän loppusuoralla on oikeus elää omannäköistään elämää ilman tarvetta ahtautua ennalta määritettyihin vanhuuden malleihin.

JuniperAlkoholia juovassa ja haulikolla ampuvassa mummossa voisi nähdä tarkoituksellisiakin epäsovinnaisuuksia, mutta Rampling luo hahmosta välittömän ja aidon persoonan, johon on helppo uskoa. Tämä osaltaan luo uskottavuuden myös isoäidin ja pojanpoika Samin suhteen kehittymiselle ja sille, ettei sukupolvien välillä lopulta olekaan kuilua. Vaikuttavaa on myös nähdä, miten Samia näyttelevä nuori George Ferrier kykenee luomaan Ramplingille vakuuttavan vastaroolin ja syventämään nuoresta miehestä emotionaalisesti kiinnostavan hahmon.

Muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan sijoittuvalle perhetarinalle uusiseelantilainen maalaismiljöö antaa esteettisesti vaikuttavat kehykset. Seesteinen maisema saa enemmän tilaa tarinan edetessä, mikä osaltaan luo edellytyksiä elokuvan tunnelman vähittäiselle vakavoitumiselle. Savillen pienimuotoinen elokuva ei pyri suureellisiin elämänviisauksiin vaan pitäytyy kertomassa niistä inhimillisesti vaikuttavista asioista, jotka elämäämme viimekädessä määrittävät.

* * * *
Arvostelukäytännöt