"Siellä Suomen kohtalo ratkaistaan"

Kesällä 1944 venäläisten massiivinen suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella. Asemasodan tylsistyttämä armeija ei kyennyt reagoimaan tapahtuneeseen riittävän terävästi, eikä ennakoimaan tulevaa iskua kunnolla. Puolustuslinjojen valmistelu sekä miehistön taistelukunnon ylläpitäminen oli jäänyt sivummalle puhdetöiden, viihdytyskiertueiden sekä Tuntemattomassa sotilaassakin mainittujen korsun reunakivien asettelun lomassa.

Miira Siipiläinen & Niklas Kullström - © Åke Lindman Film-ProductionsAluksi näytti, että hyökkäys on liikaa, ja suomalaisten rintamat olivat murtumispisteessä. Mannerheim sekä sodan pääarkkitehti, kenraali Aksel Airo laativat kuitenkin suunnitelmat ja asettivat ne rajat, joissa itsenäisen Suomen kohtalonhetket ratkaistaisiin. Tali-Ihantalan torjuntataisteluissa armeija löysi jälleen taistelukuntonsa ja periksi antamattoman sisun. Pohjoismaiden historian suurimpaan taisteluun otti osaa 200 000 sotilasta, joista 150 000 neuvostoliittolaista. Tulimyrsky oli valtaisa, yksinomaan suomalaiset ampuivat tykistöllään 120 000 laukausta alueelle. Puna-armeijan rynnistyksestä huolimatta hyökkäys torjuttiin ja Suomi kesti.

Laaja, massiivinen ja Suomen itsenäisyydelle mittaamattoman tärkeä kamppailu on aihe, joka on ollut tärkeä myös ohjaaja Åke Lindmanille. Toista suurimittaista sotaelokuvaansa ohjannut konkari joutui kuitenkin terveydellisistä syistä luopumaan ohjaustöistä ja luovuttamaan vetovastuun Sakari Kirjavaiselle.

Miira Siipiläinen & Niklas Kullström - © Åke Lindman Film-ProductionsTali-Ihantala 1944 on ristiriitainen tapaus. Dramatisoituna, tuokiokuvien avulla uudelleennäyteltynä sotahistoriikkina ja kronikkamaisena puolidokumenttina teos toimisi, sillä käytännössä kaikki henkilöhahmot ovat repliikkejä myöten täysin aitoja, ja sotahistorialliset yksityiskohdat pitävät tarkasti kutinsa. Näytelmäelokuvana Tali-Ihantala on kuitenkin varsin pirstaleinen ja henkilöohjaukseltaan kankeahko. Teatterimainen poseeraus ja jäykkä replikointi on tietyissä kohtauksissa silmiinpistävää, mikä ei tietysti ole yksinään tämän teokseen vaan koko kotimaisen elokuvatuotannon perisynti.

Historiallisten henkilöiden ja tapahtumien kuvaaminen sekä rivimiesten että upseerien näkökulmasta on kunnioitettava pyrkimys. Selkeämmät painopisteet olisivat olleet silti paikallaan, sillä teos poukkoilee turhan paljon ja turhan nopeasti miehestä ja yksiköstä toiseen. Luonnollisesti katsojaltakin edellytetään reilusti pohjatietoja taisteluista tai sotasankareistamme, muuten yli sadan puheroolin saaneen hahmon paljous sekoittaa. Tapahtumia olisi voinut silti kuvata laajemminkin vedoin, elokuvan pitenemisen uhallakin.

Miira Siipiläinen & Niklas Kullström - © Åke Lindman Film-ProductionsTykistön toiminnan lisäksi enemmän huomiota olisi ansainnut panssarisota, jota nytkin kuvataan parhaiten mitä suomalaisessa sotaelokuvassa on koskaan kuvattu. Yksistään panssarikenraali Ruben Laguksen (Marcus Groth) ja hänen 18-vuotiaan korpraalipoikansa Olofin (Onni Thulesius) tarina olisi ollut lisähuomion arvoinen, Olofin tuhotessa ensimmäisessä taistelussaan peräti neljä ryssän vaunua minuutissa. Näyttävä panssarisota on teoksen parasta antia.

Ohjaajan vaihduttua kesken kaiken on mahdotonta sanoa, mikä olisi ollut Lindmanin lopullinen visio. Mikä sopi ruotsinkielisestä porukasta kertovaan Franom främstä linjeniin (Etulinjan edessä, 2004), ei kuitenkaan sovi tähän teokseen. Ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen koko osuuden olisi voinut tällä kertaa jättää leikkauspöydälle, yhtään väheksymättä heidän historiallista panostaan.

Miira Siipiläinen & Niklas Kullström - © Åke Lindman Film-ProductionsPuutteistaan huolimatta valittu linja koituu elokuvan eduksi. Jos Tali-Ihantala 1944 olisi lähtenyt kilpailemaan samoille apajille Mollbergin, Parikan tai Laineen kanssa, teoksesta olisi voinut jäädä vain luu käteen. Autenttinen semidokumentti on selvästi parempi ratkaisu kuin c-luokan Tuntematon, sillä miehestä toiseen etenevä kronikointi korostaa sitä, että taistelu voitettiin yhteisenä ponnistuksena, ei yksittäisten sankarihahmojen voimin.

Aineistossa olisi teatteriversion tueksi mahdollisuuksia erittäin kattavaan dvd-julkaisuun, joka sisältäisi enemmän dokumentaarista aineistoa sekä taustoja tapahtuneille. Suomen sodista riittäisi paljon lisääkin ammennettavaa, jos vain olisi tekijöitä, budjettia ja tahtoa. Eritoten Lapin sota on jäänyt lähes tyystin käsittelemättä, ja vaikkapa Marokon Kauhusta eli Talvisodan legendasta kapteeni Aarne Juutilaisesta saisi elämää suuremman teoksen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,5 /2 henkilöä