Kuulustelu kotikatsomo

Harvakseltaan kameran taakse asettuva Jörn Donner ei ohjaa tusinahuttua, välitä elokuvan apurahasysteemin poliittisesta kähminnästä tai myy itseään markkinamiesten ehdoilla. Sen sijaan Donner tarttuu aiheisiin ja ihmisiin, joiden välinen draama on iätöntä.

Kuulustelu on varsin bergmanilainen elokuva, jossa kameran kuva on lähes staattinen ja pääpaino on väkevissä näyttelijäsuorituksissa ja henkilöhahmojen vuorovaikutuksessa. Kaikki elokuvan toiminta on päänsisäistä, ja kerronnan dramaattinen, trillerimäinen intensiteetti ilmenee näyttelijöiden kehonkielestä ja dialogin painotuksista.

Työskentelytapa vaatii paljon sekä ohjaajalta että näyttelijöiltä, sillä ohjausmetodin vaarana on kuivakkaan tylsiin puhuviin päihin sortuminen sekä ulkokultaiseksi menevä ylinäyttely. Kuulustelu välttää kuitenkin nämä sudenkuopat vaivatta, ja päärooleissa esiintyvät Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman ja Marcus Groth tekevät kaikki erittäin ansioituneen ja latautuneen suorituksen.

Tarina Suomessa kiinni jäävästä neuvostoliittolaisesta naisvakoojasta Kerttu Nuortevasta ja hänen kuulustelustaan toisen maailmansodan aikana olisi fiktionaalisenakin kiehtova, mutta totuus on usein tarua ihmeellisempää. Donnerin teoshan pohjautuu tositapahtumiin, ja on historiallisesti varsin tarkka tulkinta. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen vaikkapa professori Ohto Mannisen teosta Kerttu Nuorteva – neuvostokaunotar vakoilujohtajana (Edita 2006).

Nuortevahan jäi Helsingissä kiinni mokattuaan raskaasti vakoilukoneistonsa piilottamisessa, ja fanaattista kommunistikaunotarta kuulusteltiin pitkään Valpon tiloissa. Kuulusteluprosessiin liittyi myös suomalainen vasemmistolaisjohtaja, kerran Stalinin lähipiirissä ollut mutta stalinismin kauhuista järkiinsä tullut ja valtiollista poliisia auttanut Arvo ”Poika” Tuominen (elokuvassa Pertti Sveholm). Vaikka Nuorteva oli lähinnä työrukkanen, niin hänen avullaan saatiin kiinni useita korkean tason maanpettureita ja rikollisia, kuten koodinimellä ”Runoilija” tunnettu Hella Wuolijoki.

Wuolijoen kaltaisten tunnetumpien vakoojien sijaan Nuortevaa kohtaan on helpompi tuntea sympatiaa, sillä hän oli koko ikänsä äärikommunistien ja stalinistien aivopesussa ollut ihminen, josta oli lopulta tullut musertavan epäinhimillisen sosialistisen koneiston osanen. Nuortevalla kuitenkin oli lopulta uskallusta myöntää järjenvastaisen systeeminsä väärä oikeutus ja tunnustaa omat tekonsa. Väärissä käsissä Nuorteva olisi voinut olla yksipuolinen esitettävä, mutta Haapkylä tuo hahmoon eloa, monipuolista inhimillisyyttä ja hienovaraisen eroottista värinää. Donnerin ohjaus on mestarin kädenjälkeä, ja Haapkylä on sen sykkivä sydän.