Veijarit kotikatsomo

Saku (Mikko Leppilampi) ja Ässä (Antti Luusuaniemi) metsästävät naisia, vetävät shotteja ja lentävät kerta toisensa jälkeen ulos baarista. ”Me ollaan pari jätkää, jotka halutaan pitää hauskaa, nauttia elämästä”, selittää Leppilammen hahmo. Tästä elokuvassa onkin pitkälti kyse. Joskin ystävyyden ja hauskanpidon tielle asettuu tietenkin nainen, kun Ässä rakastuu Annaan (Pihla Viitala). Aisapari Saku haluaisi jatkaa riehumista ja pokailua kaupungin yökerhoissa, mutta kaveripuoliskoa kiinnostaakin uuden suhteen myötä omakotitalo, avioliitto ja perheen perustaminen.

Televisio-ohjauksistaan tunnetun Lauri Nurksen ohjaama elokuva jatkaa samalla kevyellä, ihmissuhdeaiheisella linjalla kuin ohjaajan edellinen ja ensimmäinen kokoillan ohjaus valkokankaalle, Katja Kallion romaaniin perustunut Sooloilua. Tällä kertaa käsikirjoituksen on laatinut Katri Manninen, jonka kirjoittajan uralta löytyy muun muassa romanttinen komedia FC Venus. Ilmeisesti näyttelijä- ja ystäväkaksikolla Leppilampi–Luusuaniemi on myös ollut tärkeä rooli veijaritarinaa kasattaessa.

Kyseessä on selkeästi komedia, mutta nauruhermoja se ei ihmeellisesti kutkuta. Huumori on tavanomaista ja dialogista puuttuu terävyyttä. Absurdimpaa hauskaa koetaan, kun veijaripojat ovat keskellä yötä kalliolaisella snägärillä. Mukana on taulutelkkari, joka oli napattava känni-illan päätteeksi mukaan tyttöystävän kämpiltä. Karhupukuun sonnustautuneen Sakun kutsuessa jonon tyttöjä katselemaan televisiota huomaan purskahtavani ensimmäisen ja ainoan kerran nauruun.

Elokuvan maailmankuva tuntuu kovin mustavalkoiselta ja aika väsyneeltä. Miehet haluavat seksiä ja naiset sitoutumista, suomalainen mies juo ja vetää turpaan, parisuhde pilaa kaverisuhteet ja niin edelleen. Kärjistetyt henkilöhahmot synnyttävät toki draamaa, mutta tarina jää siksi pinnalliseksi. Omituinen ja jokseenkin irrallinen sivujuoni syntyy, kun Sakun elämään ilmaantuu kantaaottavia performansseja ja tikkareiden syömistä harrastava Vilma (Hennariikka Laaksola).

Muodolla leikitellään käyttämällä esimerkiksi videokuvaa ja still-kuvia, mikä elävöittää muuten pitkälti kaavoihin kangistunutta elokuvaa ihan mukavasti. Yksi Veijareiden parhaimpia puolia on elokuvassa tiuhaan soiva Risto-yhtyeen musiikki. Tamperelaisen indierockbändin omaperäinen soundi sekä erityisesti ironiset ja tunteikkaatkin lyriikat tuovat elokuvaan kaivattua potkua ja persoonallisuutta.

Leppilampi on suomalaisen elokuvan kiintotähtiä, siinä missä Luusuaniemi on useammin nähtävissä teatterin lavalla. Kummaltakaan ei periaatteessa puutu karismaa tai taitoa, mutta näyttelijäntyö vaikuttaa jotenkin laiskalta. Elokuva tuntuu kokonaisuudessaan jätkäporukan hauskanpitoprojektilta. Veijareiden käsissä on syntynyt kevyttä buddy-elokuvaa höystettynä kesäisellä Helsingillä ja naiskauneudella, ja mukana kulkee ohuehko tarina ystävyydestä. Dvd-versio on höystetty joukolla ekstroja aina Riston musiikkivideosta dokkariin veijarielokuvan syntyprosessista.