Käsky valkokangas

Suomalaisten omasta, verisestä sotahistoriasta puhuminen on edelleen jossain määrin vaikeaa. Erityisesti sisällissotamme näytti koko asetelman hulluuden niin voimakkaana, että asia haluttiin haudata ikuisuuksiksi. Viime aikoina näitä haavoja on kuitenkin revitty auki uudella, rakentavalla tavalla, ja hyvä niin. Jo viimevuotinen Raja 1918 pohdiskeli sisällissodan ristiriitaisuutta, joskaan ei täydellisesti siinä onnistuen. Käskyssä palataan samaan aikaan ja luodaan historia lihaksi jälleen – nyt harvinaisen kauniilla, koskettavalla ja karulla tavalla.

Käsky on kertomus sotamies Aaro Harjulasta (Samuli Vauramo), joka kieltäytyy tappamasta "punahuoraa", punaisten naissotilasta, kuten käsky on käynyt. Valkoisten sotavankeinaan pitämistä punaisista ainut eloonjäänyt (Pihla Viitala) täytyisi saada oikeuden eteen, vaan siihen ei muiden valkoisten tukea Harjula saa. Niinpä Harjula lähtee saattamaan naista itse, mutta punasotilaan yllättävä läheisyys muuttaa kuvaa nopeasti. Kun vielä kenttätuomioistuimen tuomari Hallenbergin kyynistynyt humanistihahmo (Eero Aho) horjuttaa Harjulan vakaaksi luulemia arvoja, päättää Harjula ottaa naisen kohtalon lopullisesti kannettavakseen.

Aku Louhimiehen visio Leena Landerin romaanista on viehättävällä tavalla raju, ja sitä on ilo katsoa. Julkeus, melankolia, seksi ja väkivalta loksuvat paikoilleen Louhimiehen elokuvissa nyt ensimmäistä kertaa täysin luontevasti. Teemoiltaan rikas alkuteos mahdollistaakin paitsi kiinnostavan näkökulman – naissoturuuden – myös raskaiden teemojen, kuten pelon, vihan, paatuneisuuden ja idealismin kypsän pohdinnan. Suomalainen inhorealismi nostaa häijyä päätään eritoten seksuaalisen väkivallan aisaparina, muttei jää Käskyssä koskaan perusteluitta. Keinotekoiseen mässäilyyn tai mustan huumorin puolelle menevään synkkyyteen ei Louhimies Pahan maan (2005) tai Levottomien (2000) tapaan enää lipsu.

Louhimies luottaa viisaasti taustavoimina tuttuun tiimiinsä; luottonäyttelijät Koukista Virtaseen ovat mukana, mutta antavat samalla sopivasti tilaa pääosakolmikolle, joista loistava Pihla Viitala tekee Käskyssä ensimmäisen kunnollisen valkokangasroolinsa. Samuli Vauramo sen sijaan on nappivalinta hämmentyneen Harjulan rooliin, kun taas Eero Aho seisauttaa veret omat taistelunsa hävinneenä Hallenberginä. Parhaiten näyttelijäsuoritusten ohella selviytyy kuvaaja Rauno Ronkainen, jonka silmää hivelevät otokset jäljentävät aidon näköisesti niin historian kuin veristen viljapeltojen värittämän raadollisuudenkin. Kokonaisuutena Käskystä on syntynyt jotain mielettömän suomalaista.

Käskyyn ihastuu, sillä se on erilainen. Paitsi, että kaikki on viimeisen päälle hiottua täydellisyyttä, Käsky välttelee niitä sudenkuoppia, joihin monet edeltäjänsä ovat sotaa kuvatessaan kaatuneet. Elokuva ei ryve luokkaeroissa, ei luo jyrkkiä vastakkaisuuksia tai edes patsastele yltäkylläisyyteen asti tapahtumien traagisuuden itseisarvolla. Sen sijaan Käsky nostaa pöydälle sodan ja vallan luomat oikeat ongelmat sekä selviämisvietin kysymyksinä siitä, mitä äärimmäinen tilanne, kuten sota, meissä herättää. Menettääkö ihminen veressä kahlatessa lopullisesti itsensä, vai löytääkö sittenkin jotain perimmäistä? Näkeekö liikaa kokenut enää vain värit?