Vuosaari kotikatsomo

Aku Louhimiehen yhteiskuntakritiikki Vuosaari on helposti yksi vuoden 2012 parhaista kotimaisista elokuvista. Otokset, leikkaukset ja rytmitys ovat jotain aivan muuta kuin keskimääräisessä kotimaisessa mukamas hauskassa kompastelussa. Loistavuudesta kaupunkikuvan erottaa sekä lässy lopetus että liian täyteen ängetyt episodit.

Rakkaassa isänmaassamme on viime vuosina herätty keskustelemaan syrjäytyvästä nuorisosta. Kansantaudille ei vain oikein osata tehdä mitään. Syyttäminen on vähän tympeää, vastuun ottaminen, saati sitten kantaminen epämiellyttävää ja aikaa vievää. Ongelma on pohjimmiltaan sama kuin opettajien ja vanhempien välisessä suhteessa. Liian usein kukaan ei halua viime kädessä rakentaa sitä muuria, johon lapset voisivat turvallisesta nojata.

Mikko Koukin, Niina Repon ja Louhimiehen porukalla sytyttämän roihun polttoaineena kipinöivät pääasiassa aikuiset miehet ja naiset. Heidän ratkaisuidensa seuraukset ilmentyvät kuitenkin ennen muuta jälkikasvussa, joka joutuu niin hyvässä kuin pahassa elämään aiempien sukupolvien perinnöllä. Onnekseen elokuva ei ala moralisoida kuvaamiaan ihmisiä, joskin höveli päätös saattaa jättää valheellisen kaikki hyvin -fiiliksen.

Jos lopun halit ja hymyt unohdetaan, niin aikuiset ehkä pysyvät onnettomina, mutta ainakin heidän elämänsä tunnetilat ja tapahtumat pysyvät vakioina. Jatkuva ilottomuus lamaannuttaa, mutta myös turruttaa. Nuoret ja naiivit, sanalla sanoen kokemattomat, tekevät hylättyinä vaarallisia ja typeriä päätöksiä, joita ei aikuisiässä enää peruta.

Yhteiskunnan eli siis loppupeleissä kollektiivisesti toimivien yksilöiden lapsilleen pakottomat roolit ovat useamman tarinan keskiössä. Pertti (Mikko Kouki) haluaa tikkulaihan poikansa trimmaavan kehoaan ja Milla (Amanda Pilke) on valmis tekemään ihan mitä tahansa ollakseen jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin tavis.

Negatiivisien mallien ohjaamat lapset arpeutuvat. Hanttiin paneminen ei ole avain onneen, sillä se vain tulehduttaa ihmissuhteita. Nuoret eivät modernista ajasta ja vanhempien haluista sekä toiveista huolimatta selviä ilman turvaverkkoa.

Ongelmien osoittelusta huolimatta tasalaatuinen elokuva ei ota kasvatusneuvojan roolia. Arvokonservatismilta säästytään, eikä homogeenisiä ratkaisumalleja esitellä. Päinvastoin, Louhimies näyttäisi olevan diversiteetin ja suvaitsevaisuuden puolestapuhuja. Vuosaari on pätevästi perusteltu diagnoosi, ei yksityiskohtainen hoitosuunnitelma.

Lapsien onneton kasvuympäristö on vain yksi niistä mielenkiintoisista teemoista, joita Louhimies käsittelee tarkkanäköisesti. Segmenttikerronnalle tyypillisesti ongelmaksi muodostuvat itseään toistavat juonikuviot, jotka syventymisen sijaan tallaavat lähtötelineitä.