Kuutamolla kotikatsomo

Tapahtumarikasta elämää viettävät kauniit ja nuoret kaupunkilaiset ovat tulleet tutuiksi suomalaisten ihmissuhde-elokuvien päähenkilöinä 2000-luvun alkuvuosina. Elokuvissa Levottomat, Minä ja Morrison ja Kuutamolla nämä katsojille tutussa ympäristössä ("tiedän tuon kadunkulman ja tuossa puistossa ne suutelivat!") taivaltavat menestyjät eivät sure menetettyä työpaikkaa tai rahapulaa. He vatvovat koko rahan edestä ihmissuhteitaan ja seksielämäänsä, millä perustellaan yleisöä kosiskelevat alastonkohtaukset. Romantisoitu kaupunkilaiselämä on elokuvassa jopa niin tuttua, että kohtausten taustalla soiva musiikki on samaa kuin kotoisissa hittiradioissakin. Suomi-filmistä on tullut täysiverinen tuote.

Aku Louhimiehen toinen pitkä elokuva Kuutamolla on kaikesta tuotteistamisesta huolimatta lämmin ja romanttinen kuvaus sinkkuuden ja rakkauden kaipuun parissa painiskelevasta Iiriksestä. Sinkkuelämä esitetään amerikkalaisista tv-sarjoista tutulla tavalla kommelluksien ja epätoivon sekamelskana, jossa treffikumppanin yksikin erikoinen piirre riittää tuhoamaan orastavan suhteen. Poikaystäväksi löytyy elokuvaohjaajan uraa rakenteleva Marko, mutta orastava onni joutuu erilaisten odotusten ja arjen takia vastatuuleen. Tunteiden myllerryksessä myös Iiriksen ystävien parisuhteet joutuvat koetukselle. Rakkauden halutaan olevan täydellistä ja siksi tylsää kompromissia vältellään pakkomielteisellä vimmalla.

Elokuvan särmä syntyy terävistä sivuhenkilöistä, joista parhaimpia ovat Anna-Leena Härkösen tulkitsema suorasukainen nymfomaani Anna sekä Pirkko Saision näyttelemä taiteilijaäiti. Näiden hahmoja rinnalla Minna Haapkylän esittämän Iiriksen tavallisuus ja konservatiivisuus korostuvat, mutta samalla hänestä välittyy todellisen oloista inhimillisyyttä. Myös Peter Franzén valloittaa iskurepliikkejä ja tönkköjä lemmenlauseita suoltavana Markona, joka puhuu möreällä ja epäselvällä ensirakastajan äänellä.

Louhimiehen käsissä Helsinki näyttää parhaat puolensa ja kuvauspaikkojen interiöörit ovat muutenkin lähes epätodellisen täydellisiä. Dialogi hyödyntää orjallisesti Katja Kallion romaanissa viliseviä elokuvalainauksia, jotka muodostuvat nopeasti rasittavaksi painolastiksi. Ohjaaja leikittelee myös rakenteella: alun nopeiden leikkausten ja lyhyiden kohtausten ilotulitus laantuu viipyilevämmäksi kerronnaksi, jota rikotaan muusta tarinasta irrallaan olevalla Buenos Aires -osiolla.

Iiris löytää elokuvista arkeaan ylevämmän maailman, jossa tarinoiden prinsessat löytävät vaikeuksien jälkeen lopulta prinssinsä. Aku Louhimies on halunnut nostaa päähenkilönsä Suomi-filmien rakastettujen naishahmojen joukkoon. Siksi Iiriksellekin käy lopussa hyvin.