Happy-Go-Lucky valkokangas

Brittiläisohjaaja Mike Leigh on tunnettu synkistä aihepiireistään ja vakavasta käsittelytavastaan, joita on todistettu muun muassa Vera Draken tai Ilottomien hetkien tapauksissa. Happy-Go-Lucky elokuvassaan hän on kuitenkin jättänyt tummat sävyt taakseen ja lopputuloksena on värikylläinen ja pirteä komedia 30-vuotiaasta sinkkutytöstä.

Sally Hawkins suoriutuu erinomaisesti elokuvan sankarittarena Poppyna, joka rakastaa työtään, elämäänsä, itseään ja siinä sivussa kaikkia muitakin ja haluaa levittää onnellisuutta ympärilleen. Roolista muodostuu paitsi komediallinen, myös uskottava ja herkkä tulkinta. Hänet onkin syystä palkittu muun muassa Berliinin elokuvajuhlilla parhaasta naispääosasta.

Happy-Go-Lucky muistuttaa tavassaan lähestyä komediaa ranskalaista Amélie-elokuvaa. Molemmissa hurmaava tunnelma rakennetaan päähenkilön maailmankatsomukselle eikä niinkään yksittäisille sketseille tai älyvapaalle juoni-idealle. Kyse on tavanomaisen näkemisestä humoristisessa valossa, mistä on helppo tunnistaa Leighin kädenjälki. Vaikka kyse on hänen ensimmäisestä tyylipuhtaasta komediastaan, tälläkin kertaa arjen pienet hetket ratkaisevat ihmiskohtaloita.

Yhden selkeän juonikuvion sijasta elokuva saa voimansa ihmisten kohtaamisista ja arkipäivistä, joita rytmittävät oivallisesti Poppyn autokouluopinnot. Näiden ratkiriemukkaiden ajotuntien lomaan punoutuu elokuvan vihjaileva surumielisyys ja viiltävyys. Komedian pinnan alta ajoittain vilahteleva nurja puoli luo sivaltavan kuvan helposti lähestyttävästä, jopa ärsyttävän ihastuttavasta sankarittaresta.

Poppy pakotetaan huomaamaan asioita paitsi itsestään, myös samalla kokonaisesta nuorten naisten sukupolvesta, joka toteuttaa itseään, pitää hauskaa ja tarttuu tarjottuihin mahdollisuuksiin epäröimättä. Happy-Go-Lucky kysyy katsojalta, onko väliä sillä, että ihmisen motiivit ovat itserakkaita ja itsekkäitä, jos hän samalla onnistuu levittämään hyvää mieltä ympärilleen.

Mike Leighin komedia on paitsi hauska, myös oivaltava katsaus itsenäiseen naiseuteen. Pahinta siinä on aluksi jopa ärsyttävyyteen asti kohoava tekopirteys, parasta puolestaan älykkäästi rakennettu kokonaisuus, joka ei alleviivaa, vaan antaa katsojan tehdä omat löytöretkensä.