Brooklynin pojat valkokangas

Ohjaaja-käsikirjoittaja Inderjit Kaur Khalsa lähti neljätoista vuotta sitten Amerikkaan etsimään elämälleen uusia tuulia. Näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta valmistunut Khalsa ei kokenut teatterimaailmaa omakseen, vaan hänen kiinnostuksensa alkoi nopeasti siirtyä elokuvien pariin. Intohimo liikkuvien kuvien ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen johti alan koulutukseen meren toisella puolella. Amerikassa vietetyt vuodet toivat mukanaan myös uuden uskonnon, aviomiehen ja pariskunnan yhteisen lapsen.

Seitsemän vuotta kestänyt elämä toisella mantereella sai kuitenkin käänteen, kun oma lapsi ja perhe asettuivat etusijalle. Paluu Suomeen tuntui lapsen kannalta parhaalta ratkaisulta, mutta sopeutuminen kulttuuriin ei ollut helppoa Khalsalle eikä hänen miehelleen. Marraskuun koittaessa mies palasi takaisin Amerikkaan ja Khalsa jäi yksin pienen poikansa kanssa Suomeen.

Kiistat lapsen huoltajuudesta ja isän läsnäolosta johtivat lopulta Khalsan etsimään vastauksia, jotka hän on taltioinut dokumenttimuotoon esikoisteoksessaan Brooklynin pojat. Fokuksessa on kolmen sukupolven läpi matkaava tarina isistä ja pojista. Khalsan entisen aviomiehen isätön lapsuus asettaa näennäisesti edesvastuuttomalta vaikuttavan käyttäytymisen toisenlaiseen valoon. Samalla se heijastaa pelkoja siitä, mitä tästä siirtyy eteenpäin omalle jälkikasvulle.

Brooklynin pojat dokumentoi Khalsan ja hänen poikansa matkaa New Yorkiin tapaamaan lapsen isää, isovanhempia ja heidän lähipiiriään. Ohjaajan ääni kuuluu vahvasti elokuvan läpi niin läsnäolon kuin myös kertojanäänen kautta. Rytmiä dokumentaariseen seurantakuvaan on haettu väliin iskostetuilla haastattelupätkillä.

Globaalissa maailmassa huoltajuuskysymykset mantereiden ja maiden välillä ovat nousseet tämän tästä esille. Tähän suhteutettuna Brooklynin pojat on spesifinen ja hyvin subjektiivisesta näkökulmasta tarkasteltu dokumentti, joka ei tapauskohtaisuudessaan hae laajempaa tulokulmaa aiheelle.

Ongelma ei ole niinkään rajauksessa vaan siinä, mitä dokumentoidusta aiheesta rakennetaan. Henkilökohtaisuudessa piilee puolensa ja haittansa, sillä Khalsa on selvästi uskonut aiheen kannattelevan reilun tunnin mittaista dokumenttia ongelmitta. Käsittely kuplii kuitenkin vain pintatasolla todeten ja esittäen asioita, joista ei lopulta jalostu mitään enempää. Pääpointteja toistetaan ja paikoillaan soudetaan enemmän kuin olisi suotavaa.

Varovaiselta tuntuvassa ohjauksessa jäävät uupumaan syvemmät draaman hetket. Kameran edessä henkilöt avautuvat historiastaan, mutta puhuvien hahmojen sijaan jää kaipaamaan osapuolten keskustelua. Dialogihetket ovat harvassa, mikä on harmi, sillä niissä olisi piillyt mahdollisuus saada vietyä aiheen käsittely astetta pidemmälle. Nyt Khalsa tuntuu myöntyvän siihen, että kaikki jää vähän puolitiehen elokuvan vaisussa loppusulkeumassa.

Takeltelunkin keskellä samaistuttavinta on keskiössä olevan nuoren pojan suhtautuminen tilanteeseen ja sen synnyttämiin ongelmiin. Lapsella ei ole samaa sulkeutumisen vaistoa kameroiden edessä kuin aikuisilla, mikä myös näkyy autenttisessa ilmaisussa. Tässä myös piilee elokuvan suurin ansio.

Ydinongelmia pehmittää myös taitava kuvaus ja äänisuunnittelu. Leikkaaja Jaani Kivinen on joutunut työskentelemään haasteellisen materiaalin kanssa, mutta silti kuvien rytmi soljuu erittäin luontevasti. Tekninen taidokkuus antaa dokumentille elokuvallista arvoa, jota se myös kipeästi kaipaa.

Muotonsa puolesta Brooklynin pojat nimittäin tuntuu kyllä dokumenttielokuvalta, mutta sisältö operoi tv-dokumentin tasolla. Ohjaaja olisi kaivannut uusia tulokulmia ja lisää sisältöä, jotta kokonaisuus olisi noussut seuraavalle tasolle. Tärkeästä aiheesta löytyy nyt kovin vähän tärkeää sanottavaa.