Twixt kotikatsomo

Kaikkien aikojen ohjaajien kastiin kiistatta kuuluva Francis Ford Coppola on ohjannut elokuvia nyt jo kuudella eri vuosikymmenellä. Coppolan uran kirkkain vaihe kesti kaksi täyttä vuosikymmentä aina Kummisedästä (1972) Bram Stokerin Draculaan (1992). 1990-luvulla Coppola ohjasi vielä pari elokuvaa ennen kuin vetäytyi valtavirtaelokuvien oravanpyörästä kokonaan.

Coppola teki kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen paluun kahdella kokeellisemmalla ja pienimuotoisemmalla teoksella Youth Without Youth ja Tetro, joita voisi kutsua indie-elokuviksi, ellei kyseinen termi olisi niin epäsopiva miehelle, joka tekee elokuvia pitkälti omaksi ilokseen ja taiteellisin tarkoitusperin ilman tavoitteita saada palkintoja Oscar-gaalassa tai rahakasta läpimurtoa Sundance-festivaaleilla.

Coppolan tuorein elokuva Twixt perustuu ohjaajan näkemään uneen, jossa ohjaaja tajusi kesken kaiken, että painajaismaisia vivahteita sisältäneen unen tapahtumista saisi hyvän idean elokuvaan. Perusajatus unista inspiraation lähteenä siirtyi teokseen sellaisenaan. Koko elokuva onkin tunnelmaltaan varsin usvainen teos, jonka kohtaukset häilyvät realismin ohuen verhon molemmin puolin.

Coppola on kuvannut teoksen käytännössä kotioloissa, sillä osa teoksesta on kuvattu hänen omilla tiloillaan Napan piirikunnassa Kaliforniassa ja loput lähistöllä. Amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva kauhuromanttinen satu edustaa modernia goottilaista tarinaperinnettä, jolle Nathaniel Hawthorne ja Edgar Allan Poe nyökkäilisivät hyväksyvästi. Itse asiassa Edgar Allan Poe tekee muutakin kuin nyökkäilee hyväksyvästi, sillä Poe myös esiintyy tarinassa Ben Chaplinin tulkitsemana.

Twixtin pääroolissa on Val Kilmer, joka tekee pitkästä aikaa vaikuttavan ja intensiivisen näyttelijäsuorituksen kauhukirjailija Hall Baltimorena. Baltimoren omat lukijatkin kutsuvat tätä B-luokan Stephen Kingiksi, ja läppärin videoyhteyden kautta etänä hoidettava avioliitto on lähes karikolla perhetragedian takia. Baltimore päätyy uusimman kirjansa nimmarikiertueella kärvistelemään pikkukaupunkiin, jossa ainoata mielenkiintoa kirjailijaa kohtaan osoittaa eksentrinen vanha sheriffi (Bruce Dern), joka kertoo kaupungin oudoista nuoriin naisiin kohdistuvista seivästysmurhatapauksista.

Baltimore jää inspiraation toivossa asumaan majataloon, jossa itsensä Edgar Allan Poe on aikanaan ollut. Uni ja valvetila sekoittuvat, kun edesmennyt Poe heilahtaa Baltimoren uniin jakamaan neuvoja. Pakkaa sekoittaa myös kalvakan aavemaisen oloinen nuori neito V (Elle Fanning), joka pyytää Baltimorea auttamaan itseään. Oman mausteensa antavat läheisellä järvellä oleilevat goottinuoret, joiden johtaja siteeraa Baudelairen Pahan kukkia öisissä bakkanaaleissa.

Twixtin tunnelma on coppolamaisen vahva, eikä unenomaista logiikkaa ole tarkoituskaan sisäistää täysin sellaisenaan. Tapahtumille sekä unissa että valveilla on omat suuntaviivansa, joita voi seurata tai olla seuraamatta, ja koko teoksen voi halutessaan nähdä yhtenä pitkänä unena. Pienimuotoisesti mutta toimivasti toteutetut puitteet sopivat tarinaan erinomaisesti, ja Coppolan visuaalinen näkemys on ohjaajan kotikonnuilla terävänä. Coppola tietää myös milloin lopettaa ja missä tahdissa kertoa tarina, sillä koko teos mahtuu vähän yli 80 minuuttiin. Teos pitää otteessaan alusta loppuun.

Kilmerin roolisuorituksen ohella nuori Elle Fanning osoittaa jälleen kerran huomattavia näyttelijän taitojaan. Kuvausten aikaan vielä 13-vuotias neito on saanut tähän mennessä nauttia todellisesta Coppoloiden korkeakoulusta, sillä Elle esiintyi myös Sofia Coppolan ohjauksessa Somewhere. Myös Super 8:ssa vaikutuksen tehnyt Fanning on näytellyt koko pienen ikänsä ja jättänyt selvästi taakseen isosiskonsa, jo täysi-ikäiseksi yltäneen entisen lapsitähden Dakota Fanningin. Mikäli vastaavan tason roolisuoritukset jatkuvat, Fanning saattaa tehdä aikuisena erittäin varteenotettavan näyttelijäuran.

Twixt ei ole jostain käsittämättömästä syystä saanut kunnon teatterilevitystä elokuvafestivaalien ulkopuolella. Tätä voi pitää melkoisen suurena vääryytenä, sillä teos on kirkkaasti parasta, mitä Coppola on ohjannut sitten Draculan. Vaikka unenomainen kummitustarina ei ole luokiteltavissa yksipuolisesti ja yksioikoisesti kauhugenreen", se yhtä kaikki päihittää leikiten valtaosan niistä taantuneen latteista efektielokuvista, joita tällä vuosituhannella on kauhuelokuviksi kutsuttu. Coppolan terä ei ole tylsistynyt.