Grishamilaista Coppolaa

Oikeussalijuttujen kiehtovuus ihmisten silmissä ei näytä laantumisen merkkejä. Televisioiltaa voi tuskin viettää ilman, että kanavapujottelun lomassa törmää johonkin riemulaatikon tarjoamaan lakitupasarjaan. Ovelien asianajajien ylivertaiselta nokkeluudelta ei ole voinut välttyä valkokankaiden saati videoidenkaan tarjontaa silmäillessä. Ihmiset ovat mitä ilmeisimmin niin uteliasta luomakunnan kruunua, että joka viihteen käänteessä on pakko päästä tirkistelemään, miten oikeuslaitos nuijii kurittomia kansalaisia ojennukseen. Kun Hollywoodin lakitupaliukuhihnalta sylkäistään ulos viihdyke, jonka tekijätietoihin on lyöty Francis Ford Coppolan nimi, niin varmasti on lupa odottaa jotain tavallista kiintoisampaa. Mutta - moni on kakku päältä kaunis ja viihdykkeen nimihän kertoo ja kaiken tarvittavan: Hollywood-tuote on John Grishamin käsialaa eli toiveet oikeasta laatuleffasta saa nakata takaisin nurkkaan pölyttymään.

Rudy Baylor (Matt Damon) on juuri lakikoulusta valmistumassa oleva idealistinen asianajajan planttu, joka pestautuu paljolti kepulikonsteilla pelaavaan lakifirmaan. Eipä aikaakaan, kun maa alkaa polttaa jalkojen alla ja Rudy erään toisen firman työntekijän, Deck Shiffletin (Danny DeVito), kanssa perustaa oman pikku asianajotoimiston.

Rudyn huolenaiheina ovat vakuutuspetoksen uhriksi joutunut köyhä perhe, jonka poika on kuolemassa leukemiaan sekä nuori aviomiehensä pahoinpitelemä nainen. Näitä juttuja selvitellessään Rudy ajautuu kiperiin tilanteisiin ja kohtaa mahtavia vastustajia... mutta lopussa kiitos ja kunnia seisovat, kuten asiaan kuuluukin.

Uutteran naiiviuden voitto

John Grishamin kirjat tuntuvat sukeutuvan varsin helposti meneviksi elokuviksi ja Sateentekijäkin on kelpo viihdettä. Sen perusamerikkalainen kirkasotsa-idealismi rypee esimerkillisesti naiiviudessaan: oikeus voittaa aina, kunhan taistelun tuoksinassa vuodatetaan tarpeeksi uutterasti hikeä ja kyyneleitä. Rahvaan parista marssii myös aina esiin tarvittava määrä suoraselkäisiä nuoria sankareita, jotka pyyteettömästi ajavat köyhien ja sorrettujen asioita taistelussa suuria korruptioyhtiöitä vastaan ilman taloudellista oman edun tavoittelua. On se hyvä, että arvot ovat viivoitinsuorassa edes jossain. Viihteen tarkoitushan on viihdyttää ja viedä meidät hetkellisesti pois oikeudettomasta rahan tahdittamasta reaaliyhteiskunnasta.

Good Will Hunting -elokuvalla läpilyöntinsä tehnyt Matt Damon suoriutuu oivasti siloposkisen lakipojun roolista. Nuoruuden innolla hän kampittaa niin suuren vakuutusyhtiön kuin yhden väkivaltaisen aviomiehenkin ja niittää lopussa itselleen kunnian, julkisuuden ja siveän pikku vaimon. Tuskin kukaan nielee kakistelematta moista pajunköyttä, mutta kyllähän hyvin kerrotulle iltasadulle on aina paikkansa. Ilahduttavinta Sateentekijässä on se, että Danny DeVito osaa kerrankin pysyä suosiolla sivussa eikä meuhkaamisellaan pilaa koko keitosta. Tosin John Voightin, Mickey Rourken, Roy Scheiderin ja Danny Gloverin maustamaa soppaa ei edes yksi DeVito pysty onneksi pilaamaan.

Osaavalla näyttelijäjoukolla Sateentekijä etenee siedettävästi, eikä Coppolankaan ohjaus huteroa ole. Mutta, kun mieleen muistuu miehen muutaman vuoden takainen Robin Williams -komedia Jack, niin kieltämättä mielessä herää kysymys Coppolan orastavasta alamäestä. Ilmestyskirja Nyt ja Kummisetä -eeposten kaltaisista mestariteoksista on huomattavan pitkä matka grishamilaiseen viihdehumpuukiin. Vaikka Coppola onkin yrittänyt löytää Sateentekijästään pieniä inhimillisiä elementtejä ja koristanut tarinaansa muutamilla nasevilla lauseilla, niin se ei muuta tosiasiaa siitä, että pimeyden sydämen löytänyt mestariohjaaja on viime vuosina tunkenut kätensä pian kyynärpäitään myöden siihen itseensä. Viihteellä on kaksi puolta: hyvin tehtynä siitä nauttii - mutta, kun ajattelee sitä, kuka sen viihteen on tehnyt, niin tuskastuu auttamattomasti.

Arvostelukäytännöt