Ilmestyskirja Nyt Redux valkokangas

Kun alkuperäinen Ilmestyskirja Nyt vuonna 1979 sai ensi-iltansa, se oli jo legendaarisessa maineessa. Francis Ford Coppola kuvausryhmineen oli rymynnyt Vietnam-eepoksensa kanssa pitkin Filippiinien viidakoita kuukausitolkulla suunniteltua kauemmin. Myös tuottajan pallilla istunut Coppola oli polttanut Kummisedillä tekemiään rahoja samaan tahtiin kuin elokuvan päänäyttelijät marijuanaa - kovempien aineiden väärinkäytöstä puhumattakaan.

Kaksi- ja puolituntisesta elokuvasta tuli heti klassikko. Se on edelleenkin Vietnam-elokuvista se definitiivinen. Sodan mielettömyyden kuvaus ei ole vanhentunut vielä tänäkään päivänä. Coppola ei niinkään kuvaa yhtä tiettyä sotaa kuin amerikkalaisen sotakoneiston ja showmentaliteetin pökerryttävää yhdistelmää. Ilmestyskirjasta kuulee usein puhuttavan matkana sotilaan, ihmisen, Martin Sheenin esittämän Willardin sieluun. Vielä enemmän on kuitenkin kyse sotaisan kolonialismin hahmottamisesta. Maailman mahtavin valtio vie tuntemattoman pikku maan ryteiköihin sitä ainoaa kulttuuria, mistä mitään tietää. Sotaa käydään yhtä hyvin Playboy-tyttöjen, surffilautojen ja rock ’n’ rollin kuin aseiden tai Huey-helikoptereiden avulla.

Uudet pysäkit

On hiukan epäselvää, miksi Coppola on halunnut julkaista parhaasta elokuvastaan pidennetyn version. Mistään ohjaajanleikkauksesta ei varsinaisesti voi puhua, sillä ohjaaja päätti aikanaan itse nyt nähtävien "uusien" kohtausten poisjättämisestä. Redux-version arvottaminen suhteessa alkuperäiseen on hankalaa. Willardin miehistön jokimatkan dramaturgista tehoa lisätyt palaset eivät ainakaan lisää. Toisaalta, alkuperäisenkään elokuvan vaikuttavuus ei varsinaisesti kumpua dynaamisesta tarinankuljetuksesta. Jos Ilmestyskirjan käsittää teemavyyhtenä, jonka tarkasteluun jokainen kohtaus lisää uusia näkökulmia, ovat lisäkohtaukset korvaamattoman arvokkaita.

Lisätystä materiaalista erityisen tärkeitä ovat kaksi pidempää jaksoa, Willardin matkasta "puuttuneet" pysähdykset. Näistä ensimmäisessä miehistö rantautuu täysin rappiolla olevaan kenttäsairaalaan. Siellä kohdataan uudestaan absurdin kimalteisessa showympäristössä aiemmin tavatut Playboy-tytöt. Willard ostaa bensiinillä miehistölleen laatuaikaa tyttöjen seurasta. Kiinnostavaksi kohtauksen tekee se, miten aiemmin vain objekteina nähdyille naisille annetaan nyt luonne. He eivät olekaan miesten valmiiksi rakennettuihin fantasioihin noin vain mukautuvia seksikoneita, vaan oikeita, rikkinäisiä, sodasta kärsineitä ihmisiä.

Usein sotahulluksi mainitun John Miliusin kanssa kirjoitettuun Ilmestyskirjaan, hiukan samoin kuin Coppolan Kummisetiinkin, on ollut helppo liittää tietty väkivaltainen, tuomittava, mutta kuitenkin vastustamaton supermachomentaliteetti. Antaessaan naisille edes hetkeksi äänen kohtaus hiukan pehmentää tätä asetelmaa.

Myöhemmin, aivan matkan loppupuolelle, on lisätty hieno kohtaus ranskalaisella plantaasilla. Jakson tarkoitus on liittää amerikkalaisten toiminta Vietnamissa kolonialismin historiaan. Ylellisissä siirtomaaherrojen oloissaan aivan kuin ennenkin elävä sukukunta on katoavaa historiaa, vaikkei tätä itselleen vielä myöntäisikään. Uudet kolonisoijat ovat jo saapuneet. Yltäkylläisen pöydän äärellä käydyllä keskustelulla Coppola tuntuu haluavan lisäksi osoittaa, että historian tapahtumilla on mutkikkaat, monikymmenvuotiset syynsä.

Viidakon laittomuus

Reilusti yli kolmituntinen uus-Ilmestyskirja etääntyy yhä kauemmas hollywoodilaisesta estetiikasta ja käsikirjoitusoppaiden suoraviivaisista tarinankerrontamalleista. Coppolan visio on jenkkiläis-mahtailevista tuotantoarvoistaan huolimatta lähempänä eurooppalaisen taide-elokuvan perinnettä. Willard ei ole mikään toimintasankari, vaan ennemminkin antonionilainen hämmentynyt katsoja ja kokija. Kuvattu maailma muuttuu viidakon tihetessä moraalisesti aina vain vaikeammin hahmotettavaan suuntaan. Joen varrella kohdattavat ylitsepursuavat, monitulkintaiset pienoismaailmat, huipennuksena Marlon Brandon Kurtzin johtama alkuasukasheimo, tekevät toiminnallisen reagoinnin vaikeaksi.

Moraalin suhteellistuminen sodan melskeessä on tietysti vaarallinen, nimenomaan Vietnamin kohdalla paljon viljelty klisee. Nähdäkseni Coppola ei kuitenkaan vapauta henkilöitään vastuusta millään "no, sehän oli sotaa" -verukkeella. Kurtzin, yhtä lailla kuin Kilgoren (Robet Duvall) tai Willardin hirmuteot osoitetaan tuomittavaksi hulluudeksi. Kurtzin hulluuden syyt kyllä jäävät auki, mutta miten muuten voisi amerikkalaisen sotakoneiston, oman kunnianhimon, ja uskonnollis-pseudofilosofisen henkilöpalvonnan ristipaineessa järkkyneen mielen kohdalla ollakaan?

Kurtzista on tullut pimeyden sydän, mutta siitäkin pilkahtaa siinä joskus asunutta valoa. Edelleen eurooppalaishenkisessä moniselitteisyydessä pitäytyvä loppuratkaisu ei usko puhtaaseen hyvään tai pahaan. Kuninkaita kuolee, mutta sodan ja show’n on valitettavasti jatkuttava.

ks. - Hämärän rajamailla (artikkeli elokuvan teosta) - Director’s Statement (MovieWeb)