Mediapelin vallasta ja moraalista sorvataan aika ajoin elokuvia mitä erilaisimmin kehystarinoin. Televisio on mediapelin välineistä siinä määrin seksikäs ja sensaatiohakuinen, että siitä luulisi sukeutuvan enemmänkin ruodintoja valkokankaalle. Vakavia pohdintoja olohuoneen nurkkaan sijoitetun paholaisen laatikon syvimmistä tarkoitusperistä on tehty kuitenkin säälittävän vähän. Ainoastaan Peter Weirin Truman Show (1998) ja Michael Mannin The Insider (1999) ovat konkreettisesti kouraisseet tiedotusvälinemaailman vähemmän valoa kestävää puolta. Hollywoodissa onkin lähinnä vain tuudittauduttu tuuttaamaan maailmalle viisautta siitä, miten televisio tekee ihmisistä kuuluisia ja kauniita.

Uraa lähinnä television puolella luoneen John Herzfeldin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa 15 minuutissa olisi ollut aineksia todelliseen madonlukuun eetterin verihurmasta. Puolivillaisen juonen ja pinnallisen käsittelytavan rasittamina elokuva kuitenkin läsähtää tarkoituksettomalla väkivallalla puleeraamiseksi. Poliisi- ja rikostarinana elokuva kuppaa tuhanteen kertaan nähtyjä juonen ja draaman käänteitä ja mediapelin kommentaattorina tekele on tyystin munaton. Mitä uutta on siinä, että toistellaan väsyksiin asti amerikkalaisen oikeuskoneiston porsaanreikiä ja televisiotähtien häikäilemättömän kursailematonta omanedun tavoittelua.

15 Minutes - © 2001 New Line ProductionsRobert De Niron esittämä, television valokeilassa viihtyvä etsiväkonkari ottaa aisaparikseen nuoren tulipalotutkijan (Edward Burns). Selvitettävänä on pari hämärää itäeurooppalaisen rikollisen tekemää murhaa. Niron ja Burnsin näyttelijäkemiat eivät tunnu kohtaavan ja etsimisleikki hyytyy perin puisevaksi. Myös murhaajien videokameratallennus vaikuttaa kovin päälleliimatulta ja kikkailevalta perustelulta väkivallantekojen visualisoinnille. Tosin verenlentokaan ei ole niin näyttävää, että sillä voisi edes perustella kahdeksantoista vuoden ikärajaa.

Itäblokin murhamiehistä olisi voitu luoda ilkeämpiäkin piikkejä vapaan maailman johtajan oikeuskoneiston mielekkyydelle ja kaivaa tosissaan mätää tulehtuneesta median valtamaailmasta. 15 minuuttia on kuitenkin vain vähälahjaisten tekijöiden suuräänistä kohkaamista ja väkivallalla eksploatoivaa mekastusta. Toisen tähden voikin rainalle ojentaa lähinnä siitä, että Niro onnistuu kerrankin katoamaan kuvista ajoissa.

ks. ensi-ilta

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2 /2 henkilöä